Steve ‘n’ Seagulls -yhtyeen poljento on sikäli vastustamaton, että vaikea on olla polkematta vähintään jalalla tahtia kappaleiden mukana, kirjoittaa Ville Laine keikka-arviossaan.
Eivät tainneet arvata Steve ’n’ Seagullsin pojat vuonna 2014 ladatessaan YouTubeen versionsa AD/DCn Thunderstrucksta, millainen menestystarina siitä seuraisi. Sittemmin he ovat olleet yksi ahkerimmin maailmalla kiertävistä suomalaisyhtyeistä. Tänäkin vuonna he ovat tehneet muun muassa Pohjois-Amerikan kiertueen sekä palanneet juuri Euroopan kiertueelta, kiertääkseen vielä joulun alla Suomenkin rock-klubeja.
Steve ‘n’ Seagullss on Hiltunen, Remmel, Skubu, Jamppa ja Herman. Ville Laine
Steve ’n’ Seagullsin bluegrassin ja countryn ilosanoma saavutti myös Tampereen Klubin, joka valmistautuu vuoden vaihteessa alkavaan arviolta kahden vuoden kestoiseen remonttiin yhdessä muun Tullikamarin kanssa. Tamperelaiseen live-elämään tulee siis Pakkahuoneen ja Klubin kokoinen aukko melko pitkäksi aikaa, mutta onneksi kaupungissa riittää edelleen runsaasti paikkoja elävälle musiikille Tullikamarin remontinkin ajaksi.
Klubille oli vääntäytynyt varsin mukava määrä yleisöä kuuntelemaan yhtyeen versioita tunnetuista rock- ja metalliklassikoista. Yhtye päästi yleisön odotuksestaan tasan kymmeneltä, polkaistuaan käyntiin keikan banjon ja mandoliinin hallitsemalla Led Zeppelin klassikolla Black Dog. Seurannut Perfect Strangers puolestaan oli saanut mausteekseen Hiltusen haitari-intron. Yhtyeen pääasiallinen laulaja Remmel tiedustelikin yleisöltä pitkin iltaa, kuunneltaisiinko haitarimusiikkia, jota yleisö ei tokikaan vastustellut. Muut yhtyeen taiteilijanimillä esiintyvät jäsenet ovat Herman, Skubu ja Jamppa.
Yleisö availi äänijänteitään ansiokkaasti muun muassa The Trooperin mukana. Ville Laine
Kuten sanottua, yhtyeen ohjelmisto koostuu pääosin covereista vahvasti omalla twistillä maustettuna. Esimerkiksi My Sharonan tempoa oli nopeutettu alkuperäisestä siinä määrin, että huonokuntoisempaa alkoi jo hengästyttämään. Industriaalimetallijärkäle Ich Willin agraariversiota puolestaan hallitsi alun pystybasso kehittyen loppua kohden schlagermaisia vivahteita saaneeseen saksalaiseen sotilaskuoro-osuuteen. Omiakin alkuperäiskappaleitakin yhtyeellä on, joita illan aikana kuultiin kaksi: 2018 ilmestyneeltä Grainsville-albumilta löytyvä Ghost Town sekä vielä julkaisematon uusi kappale Signals from the past. Kappaleet päätyvät ehkä hieman epäreiluun vertailuasemaan kaikkien klassikoiden keskellä, mutta mielestäni yhtye voisi rohkeasti sisällyttää isommankin siivun omia kappaleitaan setteihinsä.
Remmel eläytyi laulun lisäksi muun muassa mandoliinin varressa. Ville Laine
Yleisökin eli mukavasti mukana koko puolitoistatuntisen ajan. Erityisesti äänijänteitä koettelivat illan Iron Maiden rainat The Trooper ja Run to the Hills, vaikkei Remmel Bruce Dickinsonin jalanjäljissä ”Sream for me, Tampere” huutanutkaan. Lisäksi tanssiaskeleita nähtiin siellä täällä yleisön keskellä läpi setin. Onhan yhtyeen poljento sikäli vastustamaton, että vaikea on olla polkematta vähintään jalalla tahtia kappaleiden mukana.
Yleisöä oli pakkautunut Klubille mukava määrä, kun viimeisiä viedään ennen vuodenvaihteessa koittavaa remonttia. Ville Laine
Setin loppupäästä on nostettava esiin Freddie Mercury Tribuuttikonsertissa ensi kerran esitetty Queen-kappale Too Much Love Will Kill You, joka julkaistiin postuumisti Made In Heaven -albumilla. Hermanin laulamana kappale sai yhtyeeltä herkän countryballadi-version. Kappale toi myös hyvin esiin yhtyeen taidokkuuden lauluharmonioissa, kun Hermanin kanssa lauluun liittyivät Remmel ja Jamppa, joista viimeksi mainittu pääsi vielä huipentamaan kappaleen theremin-soololla. Toiseksi on pakko mainita versio Metallican Seek & Destroysta, jonka lopun jamittelua voisi kutsua bluegrassjazziksi. Setti päätettiin tietenkin kaiken aloittaneeseen Thunderstruckiin.
Herman ja banjo vievät mielikuvissa vahvasti Yhdysvaltojen syvän etelän takamaille. Ville Laine
Koska encore kuuluu yleisimmin keikkojen kuvaan, niin hetkellinen lavalta poistuminen nähtiin tänäänkin yhtyeen vetäytyessä lavan takakulmaan hetkeksi pois näkyvistä, Skubun kontatessa viimeisenä perässä Remmelin näyttäessä sormillaan vahvistimien takana hornseja, tuota metallikeikoilta niin tuttua käsimerkkiä. Encoressa kuultiin kaksi kappaletta. Aloittanut (Don’t Fear) The Reaperia hallitsi Hiltusen ja Skubun lasipulloihin puhaltelemalla ”soittama” kappaleen melodia. Viimeisenä vielä otettiin yleisöstä kaikki irti jo mainitun Run to the Hillsin muodossa.
Steve ‘n’ Seagullsin soittajien eläytyminen oli huippuluokkaa, tässä mallia Remmelin ja Jampan tapaan. Ville Laine
Steve ’n’ Seagulssia saattaisi erehtyä luulemaan huumoriyhtyeeksi, onhan heidän ulkoasunsa kuin suoraan Yhdysvaltojen syvän etelän takamailta repäisty ja yhtyeen jäsenten jutustelu lavalla tuo hymynkareen suupielille. Musiikissa kuitenkin paistaa valittujen soitinten kuten banjon, mandoliinin, haitarin, pystybasson ja kanteleen soittamisen taidokkuus. Myös versiot tunnetuista kappaleista tuntuvat tarkkaan harkituilta ja sovituksiltaan monipuolisilta, tuoden täten osin jo liiankin soitettuihin kappaleisiin uutta eloa. Jo mainitut lauluharmoniat aiheuttivat ainakin minussa mielihyvän tuntemuksia, joten ilta on laskettava jo sen perusteella onnistuneeksi.
Olisi Blue Öystes Cultkin ihmeissään kuullessaan pulloilla “soitetun” version klassikostaan (Don’t Fear) The Reaper. Ville Laine
Unohtakaa Farmi Suomi (tv-ohjelma), sillä todellista farmi-Suomea maailmalla edustaa Steve ’n’ Seagulls.
Steve ’n’ Seagulls Tampereen Tullikamarin Klubilla perjantaina 20.12.2024