Kuva:Pixabay:NoName_13
Joonas Konstig kirjoitti osuvan kolumnin X-sukupolvesta: Joonas Konstigin kolumni: Sukupolvi X kyllästyi wokeen | Kolumnit | Yle. Samoihin aikoihin Iltalehti julkaisi jutun eri vuosikymmenten kasvatustyyleistä: Oletko 60-, 70-, 80-, 90- vai 2000-luvun lapsi? Tunnistatko nämä kasvatustavat?. Molemmat ovat mielestäni osuvia juttuja, sillä ne tuovat esiin osia kokonaisuudesta, jonka paremman tarkastelun avulla saattaisimme ymmärtää sitä, mikä ”nykykasvatuksessa mättää”. Suurin osa tämän päivän peruskouluikäisistä lapsista ja nuorista näet taitaa olla X-sukupolven jälkeläisiä.
Kuulun X-sukupolveen. Meidän lapsuutemme on vaikuttanut jo tovin olevan nostettu parrasvaloihin ainakin valtaapitävien retorisessa puheessa: silloin oli kaikki paremmin. Vai oliko? Kaikki vaikuttaa olleen kovin mutkatonta. Esimerkiksi vitsan varjossa kasvaminen, luunapit, virheiden korostaminen ja homous mielisairautena tuntuvat yhtäkkiä olleen ”ihan hyviä juttuja”.
Sukupolveni on sellaisen kasvatusajattelun tuotos, jossa kokonaisuuden osina on usein ollut sekä fyysisen että henkisen väkivallan uhka. Uskallan sanoa, että eipä ole ihme, että X-sukupolvi on saattanut olla hieman hukassa omien lastensa kasvattamisessa. Luulenpa, että suurin osa ei ole halunnut toisintaa omanlaistaan sukupolvitraumaansa. Tämä on puolestaan voinut johtaa tietynlaiseen rajattomuuteen omien lasten kasvattamisessa. Nämä rajattomuuden seuraukset lienevät tuttuja yhteiskunnallisellakin tasolla.
Erityisluokanopettajana ja kasvatustieteen maisterina kutsun itseäni ylpeästi kasvatustieteen asiantuntijaksi. Uskallan kuitenkin myöntää, että siitä huolimatta omien lasteni kasvattamisessa tasapainoilen jatkuvasti omien sukupolvitraumojeni kanssa. Haluan asettaa lapsilleni selkeät ja turvalliset rajat ja samalla rakastaa heitä enemmän kuin eniten. Haluan kasvattaa heistä tasapainoisia, itsetunnoltaan vahvoja, hyviä ja maailmaa kauniisti kohtelevia ehjiä ihmisiä. Missään nimessä en halua toisintaa yhdenkään menneen sukupolven traumoja. Kasvatustehtävä ei ole koskaan helppo tehtävä: ei ammatti- eikä huoltajaroolissa.
X-polvelaisena en syytä ketään silloisesta kasvatusajattelusta. X-polvea edeltänyt sukupolvi kun taas on ollut oman kasvatustraumansa vanki kuten kaiketi jokainen sukupolvi ylipään. Ymmärrän, että hyvää on yritetty kulloinkin tarkoittaa. Ehkäpä X-polven kokema kasvatustyyli on toisille jopa voinut tavallansa sopia. Me olemme kuitenkin yksilöitä. Osa meistä on mutkattomampia. Osa meistä taas on herkempiä. Herkkyys ei tee kenestäkään huonoa tahi edes vasemmistolaista. Herkillä ihmisillä on ollut oma merkittävä tehtävänsä jo ”luolamiesaikaan”. Herkät ihmiset eivät ehkä ole selvinneet taisteluissa sankareina, mutta herkät ovat haistaneet vaaran jo kauan ennen muita osaten varoittaa siitä ajoissa.
Herkälle ihmiselle esim. jatkuva virheiden alleviivaaminen ja ”haukkumalla kannustaminen” ovat olleet melkoisen tuhoisia kasvatusajattelun tapoja. Näistä on omiaan muodostuva sitkeä sisäinen puhe, jota ei voi lempeäksi parhaimmalla tahdollakaan sanoa. Tällainen sisäinen ääni moittii jatkuvasti. Sen mukaan voisi aina olla parempi. Luulenpa monen X-polvelaisen moittivan sisäisesti itseään vielä Tuonelan porteilla. Sielläkin kun on mielessä vielä monta asiaa, joissa oli ihan liian laiska, tyhmä ja saamaton. Tällainen sisäinen puhe ei liene lisäävä hyvinvointia yksilön saati yhteiskunnan tasolla.
Osien irrottaminen kokonaisuudesta ei ole niin yksinkertaista, mitä sen joskus annetaan ymmärtää olevan. Mielestäni on turhaa ihailla jotakin ”entistä ja parempaa”, sillä hyvän mukana tulee aina myös hyvän osin mahdollistanut huono. Jos halutaan tuoda X-polvelaisten kasvatustyyli takaisin, tulee mukana väistämättä myös esim. väkivallan ja sirpaleisen itsetunnon ja minäkuvan muovautumisen uhka. Näille me emme saa enää koskaan lapsiamme altistaa. Toki voimme nostaa esiin kunkin ajan kasvatusajattelutavan vahvuuksia ja pyrkiä rakentavasti pohtimaan sitä, miten saisimme niitä hyödynnettyä omassa ajassamme. Olkoon kuitenkin viisaus aina vitsaa vahvempi ajan oppi.