Suomi poikkesi muista länsimaista 1970-luvulla, kun eteen tuli paljastuskirja itänaapurista – Elävä arkisto – yle.fi

Yksi itsesensuurin kärjistymistä koettiin vuonna 1974, jolloin neuvostokirjailija Solženitsynin maailmaa järkyttänyttä teosta ei julkaistu Suomessa kotimaisin voimin.

Suomettuminen eteni 1970-luvulla tilanteeseen, jossa ei ainoastaan vältetty Neuvostoliiton arvostelua. Tarpeen tullen myös suora informaatio pyrittiin torjumaan.

Aleksandr Solženitsynin Vankileirien saariston muista länsimaista poikkeava käsittely vuonna 1974 on tästä malliesimerkki.

Teos todisti, että lakkautetuksi väitetty mielivaltainen vankileirijärjestelmä oli Neuvostoliitossa edelleen totisinta totta.

Maailmalla tieto otettiin vastaan järkytyksellä, mutta Suomessa kirjasta tuli ongelma.

Nobelisti väärässä maassa

Solženitsyn oli julkaissut omakohtaisiin kokemuksiin pohjaavia, vankileiriaiheisia romaaneja vuodesta 1962 alkaen ja saanut niille vahvan lukijakunnan. Vuonna 1970 hänen asemansa kotimaassa kuitenkin muuttui Nobelin kirjallisuuspalkinnon myötä.

Moskovassa palkinto nähtiin poliittisena mielenosoituksena. Hänet erotettiin kirjailijaliitosta ja pantiin julkaisukieltoon. Seuraavat teokset ilmestyivät vain ulkomailla.

Solženitsynin joutuminen ”politikoinnin välineeksi” harmitti myös osaa suomalaiskirjailijoista. Eila Pennanen piti syksyllä 1970 Odessan kirjailijakokouksessa voimakkaan puheen Solženitsynin puolesta. – Rakkaat virkaveljet, eihän se ole kirjailijan syytä, hän sanoi viitaten nobeliin.

Mitä tehdä ”poliittisen räjähdysaineen” kanssa?

Vankileirien saaristo julkaistiin Pariisissa joulukuussa 1973. Käsikirjoitus oli toimitettu länsimaisille kustantajille salaa mikrofilmeillä.

Solženitsynin laaja, kymmenen vuoden ajan laatima dokumentaarinen teos todisti seikkaperäisesti, miten pahamaineinen gulag-verkosto toimi maassa edelleen.

Neuvostoliitto karkotti kirjailijan maasta kaksi kuukautta myöhemmin.

Suomessa Tammi oli julkaissut kaikki Solženitsynin siihenastiset teokset. Nobel-palkinnon myötä se oli joutunut perustelemaan Elokuun neljännentoista (1972) julkaisua sillä, että kyse oli romaanista.

Vankileirien saariston kohdalla kaikki oli toisin. Teos oli dokumentti vailla kaunokirjallista verhoilua. Kustannusjohtaja Jarl Hellemann nimitti sitä ”poliittiseksi räjähdysaineeksi”.

Tammi ei julkaissut kirjaa vaan antoi suomennoksen oikeudet ruotsalaiselle W&W-kustannusyhtiölle. Päätös herätti huomiota maailmalla, mutta Suomessa siitä ei juurikaan käyty julkista keskustelua.

Kai Laitinen, Timo Vihavainen ja Paavo Rintala kertoivat vuonna 1997, miksi kirjailijat eivät nousseet näkyvästi puolustamaan Solženitsynia edes silloin, kun hänet karkotettiin.

Kielsikö Sorsa julkaisun?

Jarl Hellemannilta kysyttiin myöhemmin useasti, kielsikö valtiojohto kirjan julkaisemisen. Tiedettiin, että pääministeri Kalevi Sorsa oli lähestynyt asiassa Tammea.

Vuonna 1990 Hellemann kiisti suoran kiellon. Hän kuvaili toimittajalle 1970-luvulla vallinnutta ”mekanismia”, josta oli syntynyt maan tapa.

Sorsa paljasti vuonna 1991 lehtihaastattelussa, että Neuvostoliitto oli puuttunut asiaan. Siitä huolimatta hän painotti, että ratkaisu oli yksin kustantajan.

Hellemann kirjoitti vuonna 1999 seuraavasti: ”Ei tietenkään [Sorsa kieltänyt julkaisua]. Ei kokenut poliitikko tee niin alkeellista virhettä, eikä sensurointi sovi Kalevi Sorsan luonteenkuvaan. Takana oli järjestelmä. Kekkosen ajan ojennusinstituutio toimi ilman uhkauksia ja kieltojakin.”

Viimeisen kerran hän kommentoi asiaa kameralle vuonna 2004. Hänen mukaansa kyse oli Sorsan epävirallisesta toivomuksesta. Häntä harmitti, etteivät Kekkosen päiväkirjat tai Sorsan muistelmat olleet tuoneet asiaan lopullista selvyyttä.

Uusi painos, uudet painotukset

Kirjasta julkaistiin uusi painos vuonna 2012. Julkaisun toimittanut Martti Anhava kiteytti haastattelussa, miksi itse teoksen merkitys ei haalistu. Toiveena oli, että uusi painos riisuisi sen ”kylmän sodan viitan”, joka sillä Suomessa oli.

Teoksen uutta tulemista puitiin myös radiossa. Jari Tervo totesi: ”Voi olla, että Vankileirien saaristo ei ole 1900-luvun paras kirja. Joka tapauksessa se on 1900-luvun tärkein kirja.”

Jari Tervo ja Jukka Kuosmanen tarkastelevat teosta (2012)

Kirja oli keskiössä myös Sofi Oksasen ja Pentti Linkolan keskustellessa venäläisestä kirjallisuudesta vuonna 2014.

Sofi Oksanen ja Pentti Linkola keskustelevat (2014)

Vuonna 2023 ranskalaistyöryhmä kokosi Vankileirien saariston historian, vastaanoton ja vaikutuksen tunnin mittaiseksi dokumentiksi.

Lähteet:

Martti Anhavan johdanto ”Punainen lihamylly ja sen kuvaaja” Aleksandr Solženitsynin teoksessa Gulag – Vankileirien saaristo. Silberfeldt 2012.

Jarl Hellemannin vuonna 1999 julkaistu artikkeli ”Tapaus Solženitsyn” teoksessa Entäs kun tulee se yhdestoista? Suomettumisen uusi historia. WSOY 2001.