Suomi tarvitsee uuden ulkopolitiikan peruskallion – Perustuen näihin neljään asiaan

Hiljattain tuli kuluneeksi kaksi vuotta siitä, kun Suomi saavutti Nato-jäsenyyden.

Keskellä epävarmoja olosuhteita ja pitkällisen demokraattisen prosessin päätteeksi vaikutti siltä, että ainakin välitön Venäjän sotilaallinen uhka meille Ukrainan sodan varjossa oli toistaiseksi torjuttu.

Nyt ilmapiiri on sakeana Donald Trumpin luomaa epävarmuutta. Kyseenalainen suhde Venäjään, Ukrainan kovistelu ja Nato-sitoumusten häilyvyys on saanut monet pohtimaan, kuinka luotettava liittolainen Yhdysvallat sittenkään on.

Kiperintä kehitys on valtiojohdollemme, joka joutuu julkisissa ulostuloissaan olemaan varovainen.

Maltin ylikorostamiselle on myös raadollisempia syitä. Suomen maanpuolustusta on jo 1990-luvun alusta lähtien kehitetty tiiviissä yhteistyössä Yhdysvaltojen kanssa, joka on samalla luonut riippuvuutta.

Suomelle ei ole jäänyt tässä hetkessä muita vaihtoehtoja kuin yrittää pitää kiinni olemassa olevasta välittömien korvaavien ratkaisujen puutteessa.

Puheita Yhdysvaltojen sitoutumisen jatkumisesta kannattaa siten tulkita heijastuksena asioiden toivotusta tilasta eikä niinkään kyvyttömyytenä nähdä ympäröiviä muutoksia.

Meidän on joka tapauksessa havahduttava siihen, miten itsestäänselvyyksien aika on päättymässä.

Yhdysvaltoihin liittyvä epävarmuus ei ole loppumassa, Venäjän uhka on otettava todesta ja Eurooppa lähtee asetelmiin takamatkalta. Tämä on epämiellyttävä lähtökohta, mikäli pahin sattuisi ja sota Euroopassa laajenisi.

Aikamme riskien sanoittaminen ilman tarpeetonta paniikin lietsontaa ei ole helppoa.

Valtiojohtomme ei välttämättä kovin mielellään spekuloi ääneen, miten Suomi on tosiasiassa varautumassa siihen, ettei Yhdysvallat tai Nato toimisikaan kuten oletamme ja toivomme.

Edessä on kuitenkin valintojen aika. Suomen ulkopolitiikkaan onkin muodostumassa linjaparadoksi: samaan aikaan meidän on yhtäällä pyrittävä vahvistamaan vallitsevia ensisijaisia turvallisuusratkaisujamme ja toisaalla varauduttava etteivät ne ole aukottomia.

Tällaisessa asetelmassa luoviminen edellyttää uutta ulkopolitiikan peruskalliota, joka perustuu neljään toisiaan tukevaan kulmakiveen.

Näistä ensimmäinen on Yhdysvaltojen läsnäolon varmistaminen. Tässä avainasemassa on Pohjois-Euroopan Nato-maiden yhteinen ulkopolitiikka suhteessa Washingtoniin. Meidän on kannettava päävastuu turvallisuudesta, jottemme saisi vapaamatkustajien leimaa ja tavalla joka mahdollistaa Yhdysvaltojen osallistumisen Pohjois-Euroopan puolustukseen Washingtonin resursseja venyttämättä.

Uusia avauksia, kuten Nordefcon ja Yhdysvaltojen yhteistyön lisäämistä olisi harkittava. Lisäksi Yhdysvaltojen kiinnostus Arktista aluetta kohtaan on kasvussa, mutta siltä puuttuu pysyvän sotilaallisen läsnäolon ohella tarvittavia suorituskykyjä, kuten jäänmurtajia. Tukemalla Yhdysvaltojen tavoitteita, voimme pyrkiä kaikkia osapuolia hyödyttävään yhteistyöhön Pohjois-Euroopassa jatkossakin.

Toinen on Pohjois-Euroopan keskinäisen puolustusyhteistyön vahvistaminen. Jos jostain syystä Nato ei kykenisi toimimaan toivotulla tavalla, on meillä oltava täysi selkeys siitä, miten Pohjolan puolustus järjestetään yhdessä Pohjoismaiden, Baltian, Puolan sekä mieluiten ydinasevaltojen Iso-Britannian ja Ranskan tuella.

Tämä tarkoittaa yhteisten puolustussuunnitelmien, harjoitusten sekä huoltovarmuuden eli keskinäisen taakanjaon muodostamista. Samalla ne tukisivat Naton normaalia suunnitteluprosessia eli epäsuora blokkiajattelu ei olisi ristiriidassa liittokunnan toiminnan kanssa.

Kolmantena on eurooppalainen ulottuvuus. Pitkään jatkunut keskustelu eurooppalaisesta omavaraisuudesta on viimeinkin herännyt henkiin. Puolustuksen suhteen finanssipolitiikassa on oltava joustovaraa rahoitusvälineiden suhteen eikä yhteisvelkaakaan tule sulkea pois.

Jokaisen jäsenmaan on kannettava kortensa kekoon joko maanpuolustusta kehittämällä tai osallistumalla toisten jäsenmaiden hankintakuluihin.

Pelkillä hankinnoilla tai investoinneilla ei kuitenkaan vielä luoda puolustusunionia. Sen rinnalle tarvitaan strategisen kulttuurin mahdollistajia. Siksi Suomen on tuettava Naton eurooppalaisen pilarin rakentamista.

Sen yhteydessä meidän on pohdittava Naton artikla viiden ja EU:n artikla 42.7 välistä suhdetta, sillä se selkeyttäisi eurooppalaisen puolustuksen aktivoinnin periaatteita.

Neljäntenä kulmakivenä toimii Suomen maanpuolustus. Omista suorituskyvyistä huolehtiminen on pelotteemme etulinja ja sellaista toimintaa, johon voimme vaikuttaa kaikissa olosuhteissa muista riippumatta. Orpon hallituksen ilmoitus puolustusmenojen tason nostamisesta 3 prosenttiin bruttokansantuotteesta vuoteen 2029 mennessä on oikea suunta.

Olennaista olisi nyt pysyä vähintäänkin tässä tasossa, mutta varautua samalla lisämenoihin. Sitäkin tulisi harkita, olisiko Suomella syytä kirjata puolustusmenojen minimitaso toistaiseksi lakiin. Suorituskykyjen kehittäminen vie vähintäänkin useamman vuoden, jolloin minimitaso toisi suunnitteluun johdonmukaisuutta ilman huolta poukkoilusta.

Helppoa puolustusmenojen nostaminen ei ole, kun talouden paineet pakottavat Suomen arvovalintoihin.

Päättäjien olisi pystyttävä sitoutumaan tavoitteisiin yli vaalikausien ja puhuttava avoimesti kansalaisille sen laajemmista vaikutuksista: jotta rauha säilyisi täällä jatkossakin, joistakin hyvinvointiyhteiskunnan tarpeista saatetaan toistaiseksi joutua luopumaan. Korkean maanpuolustustahdon Suomessa tälle todennäköisesti löytyisi ymmärrystä.

Myönteistä on, että ainakin Suomella on vaihtoehtoja ja mahdollista kulkea erilaisia polkuja. Näin ei aina ole ollut ja sikäli turvallisuuspoliittinen asemamme on kiistatta parempi kuin koskaan aiemmin Suomen itsenäisyyden aikana.

Joudumme silti mukautumaan nyt aikaan, jolloin lähes mitä vain voi tapahtua. Parhaimmillaan peruskallio tuo turvaa hetkittäistä eroosiota vastaan. Riskien maailmassa herkälle valtiotaidolle on jälleen meilläkin kysyntää.

Kirjoittaja Henri Vanhanen on ulko- ja turvallisuuspolitiikan asiantuntija sekä Euroopan parlamentin jäsenen Mika Aaltolan erityisavustaja.