Itsenäisyys tarkoittaa oikeutta päättää omista asioistaan. Suomi päätti liittyä Euroopan unioniin ja Natoon. Onko seuraavaksi vuorossa Euroopan liittovaltio, pohtii Pekka Juntti.
Avaa kuvien katselu
Pekka Junttivapaa toimittaja
Parikymppisenä kansainvälisten suhteiden opiskelijana harmittelin, etten ehtinyt kysyä isopappani Arvidin nuoruuden Suomesta. Arviiti syntyi vuonna 1900 ja varttui mieheksi Venäjän keisarin hallitsemalla pohjoisella syrjäseudulla. Olisin halunnut tietää, mitä Suomi, isänmaa ja itsenäisyys merkitsivät ennen kuin kansalliset voimat peittelivät ne myyteillä.
En tullut kysyneeksi, koska minun aikani meni sokeripihdeillä halkaistun uskovaisten pastillin imeskelyyn ja huoneen ominaistuoksun nuuhkimiseen. Tuoksu oli piintynyt seiniin suomenhevosista.
Nyt haluaisin kysyä Arviitilta, olisiko järkeä elää suomalaisena kiinteänä osana isompaa kokonaisuutta, osana Euroopan liittovaltiota. Matkani näihin pohdintoihin on ollut pitkä.
Aloitin koulutieni syksyllä 1987. Koulun tehtävä oli aivopestä minut ensin fundamentalisti-suomalaiseksi ja sitten kasvattaa minusta kriittinen kansalainen. Molemmat onnistuivat.
Opin, että Suomi oli maailman paras ja itsenäisin maa. Koulutieni ensimmäinen Suomen itsenäisyyspäivä oli erityinen, sillä Suomi täytti seitsemänkymmentä vuotta. Leikkasimme ja väritimme Suomen lippuja. Juhlassa kynttilät paloivat, kylän veteraanit tulivat koululle, kai heille laulaa lurautettiin. Jotenkin juttuun liittyi Jeesuskin.
Noihin aikoihin muistan ensimmäistä kertaa havahtuneeni, että Arviiti-pappa oli paljon Suomea vanhempi. Hän oli syntynyt johonkin toiseen aikaan, ennen suomalaisen ajanlaskun alkua.
Pappa oli syntynyt johonkin toiseen aikaan, ennen suomalaisen ajanlaskun alkua.
Kansallisvaltio on totaalinen järjestelmä. Kansalaisuus muistuttaa toisinaan lahkolaisuutta. Aiemmissa valtakunnissa, sellaisissa mihin Arviiti varttui, tavallisen ihmisen osa oli alamaisuus. Hallinnon kanssa kannatti olla mahdollisimman vähän tekemisissä. Verot oli pakko maksaa enkä usko, että kukaan höpisi kylillä olevansa iloinen veronmaksaja. Armeijaan pakotettiin.
Kansallisvaltio puolestaan ui niin syvälle sieluihin ja sydämiin, että kun pilliin vihelletään, puoli miljoonaa huimaa painaa rynkyt tanassa umpimetsään suojelemaan Suomi-neidon vartalon koskemattomuutta. Valtion raja on pyhä. Mikään uhri ei ole liian kallis annettavaksi umpimetsään hakatun rajan vuoksi.
Pidämme sitä aivan järkevänä.
Kun pilliin vihelletään, puoli miljoonaa huimaa painaa rynkyt tanassa umpimetsään suojelemaan Suomi-neidon vartalon koskemattomuutta.
Olin viisitoista, kun Suomi liittyi Euroopan unioniin, kaksikymmentäyksi, kun Suomi luopui markasta. Molemmat tapahtumat tarkoittivat minulle itsenäisyyden rapistumista. Siksi minä rutiköyhä metsäinssiopiskelija pujotin valokuva-albumiin sileitä seteleitä muistoksi omasta valuutasta.
Nyt tuo kaikki näyttää hellyttävältä.
Pääsin yliopistoon syksyllä 2002. Rajat olivat yhtäkkiä auki ja Eurooppa todella lähellä, sillä Erasmus-vaihto vei kavereita sinne jatkuvalla syötöllä.
Pujotin valokuva-albumiin sileitä seteleitä muistoksi omasta valuutasta.
Brysselin opintoretkellä komission puheenjohtajan lapsenkasvoinen poliittinen neuvonantaja Alexander Stubb istui pöydällä, heilutteli jalkojaan ja kertoi tiestään Euroopan sydämeen.
Naureskelin Brysselin kotkotuksille vielä silloin, mutta uusi aika oli alkanut jo minullekin. Rajattoman länsirajan ihmisenä ja vakaumuksellisena nordistina tuntui salaa hyvältä olla unionissa Ruotsin kanssa.
Tänä keväänä huomaan ajatukseni nytkähtäneen uuteen asentoon. Eurooppa on sekalainen sakki, mutta samalla hyvin monelle ikäiselleni ja minua nuoremmalle eurooppalaisuus on jotain tärkeää ja itsestäänselvää. Se on elävää arkea. Voisiko sen päälle rakentaa?
Jotakin joka tapauksessa on keksittävä. Venäjä on oma imperialistinen itsensä ja ottaisi mieluusti osan Euroopasta etupiirikseen. Kiina sama, mutta isompi. Amerikka näyttää irtautuvan Euroopasta, ja vaikkei irtautuisikaan, sen sisäpolitiikka on niin sakeaa, ettei jenkkeihin voi luottaa. Ja Suomi, se on yhä valtiokääpiö, joka ei ole koskaan pärjännyt omillaan.
Kun kerran amerikkalaiset eivät vieläkään tiedä kenelle soittaa, kun soittavat Eurooppaan, mietin olisiko viisainta antaa heille puhelinnumero, ja nimittää liittymän omistajaa Euroopan presidentiksi.
Suomi on yhä valtiokääpiö, joka ei ole koskaan pärjännyt omillaan.
Minulle opetettiin lapsena, että sukulaiseni kaatuivat sodassa siksi, että saisimme elää tavallamme ja puhua kielillämme. Että olisi rauha. Taistelimme, että saisimme päättää omista asioistamme.
Olemme jo päättäneet liittyä Euroopan unioniin ja Natoon, joten voisiko seuraava luonteva itsenäisyyden askel olla eurooppalainen liittovaltio. Mitähän Arviiti asiasta tuumaisi?
Pekka Juntti
Kirjoittaja on Länsirajalla asuva kirjailija ja toimittaja.