Kolumni|Negatiivisen kierteen katkaiseminen on Suomen selviämisen kannalta välttämätöntä.
Kirjoittaja on Helsingin Sanomien vakituinen kolumnisti.
”Hirmuinen! Hirmuinen!”, päivitteli J. K. Paasikivi syyskuussa 1944 välirauhansopimuksen sisältöä ja kysyi päiväkirjaltaan, ”voiko Suomen kansa tämän jälkeen enää kansana elää”. Ajatus kahdeksan kertaa peräkkäin maailman onnellisimmaksi maaksi valitusta Suomesta olisi taatusti kuulostanut hänestä jo tavoitteenakin täydelliseltä huuhaalta. Mutta silti Suomi onnistui.
Mutta mikä on menestyksen resepti? Kysymys kansakuntien pärjäämisen syvätekijöistä on vaivannut historioitsijoita ja yhteiskuntatieteilijöitä maailman sivu. Maansa näkymistä huolestunut Yhdysvaltojen puolustusministeriö halusi muutama vuosi sitten löytää parhaan mahdollisen vastauksen. Se teetti tunnetulla Rand-säätiöllä aiheesta laajan tutkimuksen, jonka aiheena olivat ”kansallisen kilpailukyvyn yhteiskunnalliset perustekijät”.
Raportin mukaan menestystekijät löytyvät yhteiskunnan, kulttuurin ja instituutioiden kaltaisista pohjaelementeistä. Listan kärkeen nousivat kansallinen kunnianhimo ja tahtotila sekä yhtenäinen identiteetti. Mukana olivat myös oppimista arvostava muutoshaluinen asenneilmapiiri, sosiaaliset etenemismahdollisuudet ja tehokas hallinto. Oleellista oli tekijöiden keskinäinen tasapaino. Esimerkiksi yliviritetty kansallinen ambitio vie usein katastrofiin.
Monet listan tekijöistä löytyvät sodanjälkeisen Suomen kasvutarinasta. Yhtä selvästi jokin on perustavalla tavalla muuttunut parin viime vuosikymmenen aikana. Huonoille uutisille ja käsijarru päällä -tunnelmalle ei tule loppua. Suomi näyttää olevan Randin tutkimuksen kuvaamassa negatiivisessa kierteessä, joka ei palaudu pelkkään talouteen tai muuhunkaan yksittäiseen tekijään.
Näkymä on tuntuvasti karumpi kuin 1990-luvun lamassa, sillä riskit liittyvät nyt myös ulkoiseen ympäristöömme. Siinä missä Venäjän uhka kylmän sodan päätyttyä käytännössä raukesi, vaatii se nyt massiivisia puolustuspanostuksia kenties vuosikymmenten ajan. 1990-luku oli myös Yhdysvaltojen mahdin tukeman liberaalin maailmanjärjestyksen kulta-aikaa. Nyt vallitsee epävarmuus. Kiina oli 1990-luvulla lähinnä halpatuottajaksi tähyävä kehitysmaa, nyt se on länttä haastava teknologiamahti.
”
Yhden asian korjaaminen ei riitä.
Kun 1990-luvulla EU:n saatettiin kuvitella vahvistuvan ja ikään kuin itsestään varmistavan Euroopan tulevaisuuden, näköala on nyt toinen. Integraatiota on ahkerasti syvennetty yli 30 vuoden ajan, mutta EU:n suhteellinen taloudellinen voima on vain heikentynyt. Sotilaallisesti Eurooppa on riippuvainen Yhdysvalloista, eikä tämä ole lähivuosina aikuisten oikeasti muuttumassa. Sääntelyn suurvallasta ei kehdata puhua enää edes Brysselissä. Unionin sisäinen taakanjako on vinoutunut pohjoisen maksaessa nyt sekä puolustuksesta että koheesiosta. Mainitsinko jo metsäpolitiikan?
Suomalainen vakiovastaus haasteisiin on ollut integraation syventäminen ja toimivallan keskittäminen Brysseliin. Lääke ei vain tunnu tepsivän. Lisäkuurien ajajien on syytä huomioida myös vahva kansallismielinen liikehdintä Länsi-Euroopan suurissa jäsenmaissa. Näyttääkö jonkun mielestä siltä, että unioniin olisi kehkeytymässä Randin peräänkuuluttama yhteinen tahtotila ja identiteetti?
Negatiivisen kierteen katkaiseminen on Suomen selviämisen kannalta välttämätöntä. Siihen ei riitä vain yhden asian korjaaminen. Käänteeseen on sentään edellytyksiä, sillä monet vahvuuksistamme ovat yhä olemassa. Niistä yksi on energiapolitiikka, jonka ansiosta Suomi on energiaintensiivisen teollisuuden ja datainfrastuktuurin kannalta Euroopan houkuttelevimpia paikkoja. Ehkä on syytä muistuttaa, että tämä ei ole ongelma. Suomella on kiire alleviivata positiivista tulevaisuudennäkymää pelkän rajavaltiopuheen sijaan.
Myönteinen käänne edellyttää tilanteen selväpäistä ja illuusiotonta tiedostamista käytännössä koko kansakunnan kesken. Siihen kuuluu sen hahmottaminen, että uusi suonkuokkimistarina on todennäköisesti rakennettava ennen muuta suomalaisten omin ponnistuksin. Kansainvälisestä toimintaympäristöstä ei vetoapua kannata odotella.
Mikko Hautala on geopolitiikasta ja yhteiskuntasuhteista vastaava johtaja Nokialla.