Miss Suomi kaatui, Vilma Nissinen saa tappouhkauksia – Tätä on moderni noitavaino

Akavan ex-pomo Sture Fjäder julkaisi X:ssä vitsin:

“Asento!”, karjaisi kersantti naispuolisille alokkaille.

“Mikä niistä?”, kuului vienolla äänellä rivistä.

Mahtavaa! Poliittisesti epäkorrektia huumoria vuonna 2026. Se tuntui lähes eksoottiselta.

Kävin huvittamassa itseäni lukemalla Fjäderin saamat raivoisat palautteet.

Aikuiset ihmiset kieriskelivät pyhässä vihassa ja omassa hyveellisyydessään Fjäderin postauksen alla.

Päivystävät mielensäpahoittajat säntäsivät iloisiin raivo-orgioihin, vaikka suurin osa taitaa olla sulkeutunut nykyään Threadsin turvalliseen tilaan, jossa ei tarvitse kohdata huumoria – eikä ajattelua.

Fjäderiä haukuttiin boomeriksi ja setämieheksi, seniiliksi papaksi, rasistiksi, fossiiliksi, vitsi oli kuulemma mautonta paskaa ja asepalveluksen seksualisointia.

Ihanaa, kuinka kauniisti nämä hyveposeeraajat toisesta ihmisestä puhuvat samalla, kun vaativat lisää empatiaa, sensitiivisyyttä ja lempeää kieltä.

Nykyään kahden minuutin viha ei vaadi enää tekoja. Se voi syntyä pelkästä eleestä, ilmeestä tai väärin tulkitusta ajatuksenmurusta. Mitään merkitystä ei ole sillä, oliko tarkoitus pahantahtoinen vai ei: verenhimoinen yleisö tarvitsee uhrinsa.

Menisitte vaikka katsomaan Ylen Muumi-maratonia, jos ette parempaakaan ajallanne keksi. Se on ainakin tarpeeksi poliittisesti korrektia.

Olen menossa tällä viikolla katsomaan turvallisemman tilan standupia. Luulin aluksi, että kyseessä oli vitsi: standupin kai kuuluisi olla vaarallista, provosoivaa ja vähän epäkorrektia. Mutta ei – ilmeisesti turvallisemman tilan standupia tarvitaan valittajien valtakunnassa, jossa sekopäät suuttuvat taksitolpalle – ja jossa koomikko pyytää anteeksi jo ennen punchlinea.

Entinen Miss Suomi Sarah Dzafce menetti kruununsa viime vuoden lopulla silmien venyttelystä syntyneen kohun seurauksena. Sarah pyysi tuoreeltaan anteeksi ja totesi, että ei ollut imitoinut kiinalaisia, mutta mikään ei auttanut. Dzafce uhrattiin julkisuuden alttarille ilman oikeudenkäyntiä, koska riittävä määrä pahastujia oli levittänyt kohun jo Aasiaan saakka. Globaalissa loukkaantumiskilpailussa ei ole enää kansallisia rajoja.

Tammikuussa Dzafce heitti lisää löylyä kiukaalle esiintymällä autopesulan mainosvideolla TikTokissa. Videolla pahismissi piteli käsiään ohimoillaan ja valitti, että päähän sattuu.

Alkunuotit vihalle oli taas sävelletty, ja jälleen raivoajat riensivät potkaisemaan nuorta naista.

Vuodenvaihteessa kuntokeskus Elixia pahoitteli, kun ohjaaja oli todennut tunnilla, että nyt hikoillaan kinkkua pois kropasta. Yksi asiakas pahastui. Ja kas, mediakohu oli valmis.

Naista haastateltiin eri medioihin ja hän pääsi selostamaan, kuinka puhe oli “järkyttävää ja vaarallista”, toksista ja pahimmillaan altistaa syömishäiriöille.

Lopulta Elixian maajohtaja kiiruhti selostamaan, että puheet eivät ole linjassa Elixian arvojen kanssa ja pahoitteli tapahtunutta. Kas, kun eivät tarjonneet kriisiapua ja antaneet spinning-ohjaajalle potkuja. Arvojohtaminen on helpointa silloin, kun selkärankaa ei ole.

Mutta kaikki small talk ei ole traumatyötä, eikä spinning-tunti ole terapiaistunto. On suorastaan järkyttävää, että Elixia kiiruhti pokkuroimaan ja pahoittelemaan täysin normaalia puhetta yhden pahastujan loukattujen tunteiden takia.

Joka ikinen ymmärtää, että tällaista ei tarvitsisi pyytää anteeksi, mutta yhtiö päättää madella, jotta se voisi jatkaa järkevien ihmisten kinkunsulatusta.

Jos kaikki lauseet suodatetaan herkimmän ja typerimmän teollisen loukkaantujan kautta, lopputuloksena on täydellinen hiljaisuus.

Maastohiihtäjä Vilma Nissinen puolestaan aiheutti rasismikohun vertaamalla Vantaan Hakunilaa Somalian pääkaupunkiin Mogadishuun.

Nissinen kertoi myöhemmin saaneensa tappouhkauksia kommenttinsa takia.

Muistutettakoon, että Helsingin Sanomat on aiemmin kutsunut Minnesotaa Amerikan Mogadishuksi – mutta silloin kukaan ei loukkaantunut. Ilmeisesti vertaukset ovat sallittuja vain, kun oikeat ihmiset tekevät ne.

Psykologian professori Liisa Keltikangas-Järvinen toteaa tuoreessa kirjassaan, että oman navan ympärillä pyörivä tunnepuhe on tehnyt ihmisistä äärimmäisen loukkaantumisherkki ä.

Aikuisista on tullut narsistisesti käyttäytyviä taaperoita, jotka eivät kestä vastoinkäymisiä – ja itsekkyys, huomionkipeys, vääristynyt käsitys omasta suuruudesta, loukkaantumisherkkyys ja heikko itsetunto kukoistavat. Nämä ovat jo 50 vuotta sitten määriteltyjä narsismin piirteitä.

Mutta nyt niille on saatu uusi nimi: moraalinen ylemmyys.

Hatunnosto Sture Fjäderille ja Sarah Dzafcelle siitä, etteivät he hiljene mylvivän väkijoukon edessä. Liian moni hiljenee. Pelko on tehokkain sensori.

Naiset eivät uskaltaneet pariinkymmeneen vuoteen käyttää edes vanhoja turkiksia, koska ne demonisoitiin moraalisesti vääriksi.

Kun joukko tuomitsi, naiset vaikenivat ja pukivat päälleen mustan untuvatakin. Nyt turkikset ovat taas muodissa, ja yhtäkkiä joka toisella naisella on sellainen päällään.

Miksi vasta nyt, kun massat ja naistenlehdet hyväksyvät? Ettekö te osaa ajatella itse? Ettekö te uskalla olla yksilöitä ennen kuin joukko nyökkää hyväksyvästi?

Tietty porukka on nykyään jatkuvasti kiihdyksissään jokaisesta pienestäkin epäkohdasta, joka saa riittävästi julkisuutta. Raivo on pikakaista pyhimykseksi: se ei vaadi älyä eikä huumorintajua – ainoastaan herkän hipiän ja toimivan nettiyhteyden.

Loukkaantuminen ei ole empatiaa vaan vallankäyttöä. Mutta yhteiskunta, jossa vitseistä tulee rikoksia ja loukkaantumisista sankaritekoja ei ole herkkä – se on hysteerinen.