Tämä pitää nähdä! Niin ajattelin ja merkkasin Drive My Car -elokuvan sydämellä Yle Areenassa odottamaan sopivaa katseluhetkeä. Moni oli kehunut japanilaista elokuvahelmeä vuolaasti.
Sitten elokuva poistui Areenasta. Ennen kuin katsoin sen. Eikä ollut ensimmäinen kerta.
Pitkään ajattelin, että tällainen käytös on, jos ei nyt tuomittavaa, niin ainakin hävettävää. Niin yleiseltä kuin se vaikuttaakin, esimerkiksi amerikkalaisen selvityksen perusteella.
Sitten löysin käsitteen, joka mullisti ajatteluni ja vapautti tuskasta: interpassiivisuus. Se tarkoittaa sellaista passiivisuutta, jossa ihminen antaa jonkun toisen, esimerkiksi koneen, tehdä työt ja nauttia hänen puolestaan.
Olen vuosien saatossa hillonnut satoja tunteja elokuvia, dokumentteja ja sarjoja. Aikoinaan tallensin niitä digiboksille. Kerran jopa irrotin kovalevyn, kun boksi meni vaihtoon.
Kovalevy jäi laatikkoon pölyttymään, kunnes vein sen Sortti-asemalle. Katsomatta jättämisestä syntynyt huono omatunto ei hävinnyt laitteen mukana.
Olen patologinen suoratoistolykkääjä.
Nykyään säilön katsottavaa suoratoistopalveluiden suosikkilistoilla. Olen patologinen suoratoistolykkääjä.
Tällä hetkellä Areena-suosikeissani odottaa Oscar-palkittu dokumenttielokuva Ainoa kotimaa, joka kuvaa aktivistien epätoivoista kamppailua Länsirannalla. Netflixissä makaa Charlie Kaufmanin surrealistinen elokuva I’m Thinking of Ending Things. Ankara Auschwitz-elokuva The Zone of Interest ehti jo kertaalleen kadota Viaplaystä. Onneksi se löytyy nyt Areenasta, pitääkin lisätä listalle.
Ihminen valitsee viihteen, koska se palkitsee nopeasti
Käyttäytymistieteilijät puhuvat siitä, miten ihminen kamppailee monissa valinnoissaan nopeasti saatavan palkinnon ja pidemmän tähtäimen hyödyn välillä.
Eräässä tutkimuksessa ihmiset laitettiin valitsemaan ”korkeakulttuuristen” elokuvien ja yksinkertaisempien viihdepläjäysten välillä.
Kokeessa havaittiin, että samalle illalle ihmiset valitsivat yleensä helpomman ja viihdyttävämmän elokuvan ja seuraaville päiville taiteellisesti kunnianhimoisempia leffoja, kuten Schindlerin listan tai Pianon. Näin tapahtui, kun heidät ohjeistettiin valitsemaan kerralla kolme elokuvaa katsottaviksi eri päivinä.
Koehenkilöt valitsivat usein viihde-elokuvan.
Kun koehenkilöt valitsivat katseltavaa samalle illalle leffa kerrallaan, Speedin tai Uneton Seattlessa kaltaiset viihde-elokuvat veivät voiton.
Useamman elokuvan samanaikainen valitseminen näytti saavan ihmisen painottamaan muitakin arvoja kuin välitöntä mielihyvää, mutta tekevän sen kuitenkin siirtämällä taideleffojen katselun tulevaisuuteen.
Suurin nautinto löytyy interpassiivisuudesta
Digitaalisen median syövereissä on suunnattomasti sisältöä. Sen kaiken edessä tuntee ajan riittämättömyyttä, mutta samalla loputtomien mahdollisuuksien selailu tuottaa outoa, syvää mielihyvää.
”On oikeastaan nautinnollisempaa klikata listalle asioita, joita on mahdollista kokea, kuin varsinaisesti kokea niitä.” Näin kirjoittavat Veikka Lahtinen ja Pontus Purokuru teoksessaan Mikä internetiä vaivaa? (2024).
Lahtinen ja Purokuru hahmottavat ilmiötä nimenomaan interpassiivisuuden käsitteen avulla. Se on tutumman interaktiivisuuden vastakohta ja tarkoittaa sitä, että käyttäjä nimenomaan ei osallistu eikä tee itse, vaan järjestelmä hoitaa homman hänen puolestaan.
Termin ovat tehneet tunnetuksi filosofit Robert Pfaller ja Slavoj Žižek.
Perinteinen esimerkki interpassiivisuudesta on tilannekomedioissa käytetty tallennettu naururaita, joka vapauttaa katsojan nauramisen taakasta.
Miksi interpassiivinen käytös on niin mukavaa?
Kun listaan palveluun elokuvia ja sarjoja tulevaisuutta varten, suoratoistopalvelu tavallaan katsoo ja nauttii puolestani. Minun ei tarvitse nauraa, nauttia, tuntea, kokea ja osallistua. Voin vain klikata muistiin ja nojata taaksepäin. Jäädä kutkuttavan odotuksen tilaan.
On aika ihanaa, että etukäteen arvostamani teokset eivät pääse tuottamaan pettymystä. Teoriassa olen nähnyt tuhansia elokuvia, ja mielikuvissani ne ovat kaikki olleet loistavia tai vähintään mielenkiintoisia.
Syyllisyyteni alkaa vähitellen hälvetä. Mutta miksi interpassiivinen käytös on lisäksi niin mukavaa?
Koska interpassiivisuus on nautinnon edellytys.
Näin esittävät Ryan Engley ja Todd McGowan Why Theory -podcastissaan, joka tutkii kulttuuria filosofian ja psykoanalyyttisen teorian näkökulmasta.
Heidän mukaansa todellinen nauttiminen on mahdollista vain pienen etäisyyden päästä.
On paljon nautinnollisempaa katsoa suosikkijoukkueen voittavan kuin pelata itse, Engley ja McGowan toteavat. Kun urheilija itse on pakotettu elämään hetkessä, voi penkkiurheilija riemuita sohvallaan täysillä ja mehustella mestaruutta vielä vuosien päästäkin.
Ajatusta voi testata toisessa yhteydessä. Lattialla leikkivän lapsen tai vieressä telmivän lemmikin ilon katseleminen tuottaa suurempaa iloa kuin se, että olisi vain itsekseen iloinen.
Seksissäkin kiihottavinta on kumppanin kiihottuminen.
Kirjahyllyn tärkeimmät kirjat ovat ne, joita ei lueta
Sitäpaitsi, katsomatta jäävät elokuvat ja sarjat ovat itsessään arvokkaita. Eihän kirjahyllynkään kaikkia kirjoja koskaan lueta.
Kirjailija Umberto Econ mukaan on nimenomaan hyvä, jos kotikirjastossa on paljon lukemattomia kirjoja, koska kirjahylly on työkalu eikä luettujen kirjojen varasto. Ecolla itsellään oli kymmeniä tuhansia kirjoja.
Avaa kuvien katselu
Kirjailija Umberto Eco Frankfurtin kirjamessuilla vuonna 2011. Kuva: imago stock&people/ All Over Press
Kirjailija ja ex-pörssikeinottelija Nassim Nicholas Taleb on jatkanut Econ ajatusta ja lanseerannut käsitteen antikirjasto. Se tarkoittaa lukemattomien kirjojen kokoelmaa, jota on vaalittava, koska se muistuttaa kirjojen omistajaa siitä, mitä hän ei tiedä.
”Luettujen kirjojen arvo on paljon pienempi kuin lukemattomien”, Taleb kirjoittaa kirjassaan Musta joutsen (2007). Antikirjasto tarjoaa yllätyksiä ja näyttää oman sivistyksen rajat.
Suoratoistopalvelun suosikkilista tekee samaa.
Kirjahylly tosin eroaa suoratoistopalvelusta siinä, että kirjat eivät yhtäkkiä katoa sieltä.
Ehkä pitäisikin taas alkaa kerätä dvd:itä?
Avaa kuvien katselu