Tarinavetoinen Dispatch on erinomainen supersankarikomedia, jota tähdittää Aaron Paul.
DISPATCH
Julkaisupäivä: 22.10.2025
Studio: AdHoc
Julkaisija: AdHoc
Saatavilla: PC (testattu) & PlayStation 5
Pelaajia: 1
Ikäraja: K18
Peliä pelattu arviota varten: 9 tuntia
Telltale-henkisten tarinapelien genreen kuuluva Dispatch on noussut viime viikkoina suureen suosioon, ja ihan syystä onkin. Dispatch on aidosti hauska ja tunteita herättävä seikkailu, jonka kahdeksan jaksoa pitävät otteessaan ensiminuuteista loppuvihellykseen saakka.
Koska kyse on erittäin tarinavetoisesta pelistä, on parempi, ettei siitä tiedä liikoja entuudestaan. Ensimmäisen noin vartin edestä tarinaa uskaltaa kuitenkin paljastaa:
Dispatch sijoittuu maailmaan, jossa supersankarit, superrikolliset ja tavalliset ihmiset elävät rinta rinnan. Pelaaja hyppää Robert Robertson -nimisen oman elämänsä Iron Manin saappaisiin. Breaking Badin fanit tunnistavat hahmossa heti jotain tuttua, sillä sankarin ääninäyttelijänä kuullaan Aaron ”Jesse Pinkman” Paul.
Kansan keskuudessa ihaillun Robertin ohjastama mechapuku hajoaa taistelussa superkonnaa vastaan lunastuskuntoon, ja koska hahmolla ei ole oikeita synnynnäisiä supervoimia, näyttää ”Mecha Manin” tulevaisuus luetulta. Tarjolle tulee kuitenkin uusi suunta, kun Robertille tarjotaan töitä Superhero Dispatch Networkin eli käytännössä yksityisen supersankarihätäkeskuksen päivystäjän roolissa.
Pelaaja saa soittoja kansalaisilta, joilla on eriasteisia hätätilanteita. Joskus kissa on jumittunut puuhun, ja joskus maanjäristys on tuhonnut kokonaisen asuinalueen. Komennettavanaan pelaajalla on SDN:n häpeäpilkku, parannuksen tehneistä superroistoista koottu ”Z-Team”.
Dispatchin oma Suicide Squad ei kuitenkaan ole aikaisemmin oikein tehtävissään menestynyt, ja nyt tiimille haetaan uutta nostetta Robertin ohjastamana.
Kuva: AdHoc Studio
Päätöksiä, päätöksiä
Käytännössä Dispatch on interaktiivinen elokuva, jonka päälle on lisätty supersankariroistojen komentamiseen keskittyvä peliosuus. Tarina etenee videoiden välityksellä, ja pelaaja pääsee ohjaamaan Robertin dialogia ja valintoja. Pelaajalla on aina muutama sekunti aikaa valita muutamasta vaihtoehdosta, mitä pelihahmo vastaa tai päättää tehdä.
Lisäksi videoiden välillä voi halutessaan reagoida quick time eventteihin. Hyvänä puolena pelaaja kysyy heti alussa, haluaako hän pelata nopeita refleksejä vaativien nappulapelien kanssa vai ilman, joten QTE:iden inhoajat voivat jättää ne omaan arvoonsa.
Valinnoilla on väliä tarinan kulkuun.
Isossa kuvassa kahdeksan episodia kattava tarina etenee suunnilleen samojen suuntaviivojen mukaisesti riippumatta siitä mitä pelaaja päättää tehdä, mutta valinnat vaikuttavat merkittävästi Robertin suhteisiin muihin tarinan henkilöiden kanssa. Myös loppuratkaisu voi olla ”hyvä” tai ”paha”, riippuen pelaajan tekemistä päätöksistä.
Kuva: AdHoc Studio
Välivideoiden katselun lisäksi suuri osa ajasta tuijotetaan päivystäjän tietokonetta, jossa pelaaja päättää, kuka Z-Teamin jäsenistä lähtee millekkin tehtävälle. Supersankariroistoilla on omat erikoiskykynsä, heikkoutensa ja vahvuutensa.
Esimerkiksi valtava mutaörkki Golem on parhaimmillaan voimaa ja kestävyyttä vaativissa tehtävissä, mutta ei välttämättä loista jos tehtävään vaaditaan paljon älyllistä osaamista.
Päivystäminenkin on tarinavetoista, sillä hahmot juttelevat keskenään radiossa tehtävien aikana. Päivystyspelin ohessa pelaaja joutuu ratkaisemaan myös yleensä kohtuullisen simppeleitä hakkerointipulmia, joissa nuolinäppäimillä ohjattava pallo pitää saada maaliin.
Itselleni itseään toistavat hakkerointipelit eivät kolahtaneet ja olivat Dispatchin heikoin osa-alue. Onneksi niitä ei tarvinnut suorittaa mahdottoman usein.
Kuva: AdHoc Studio
Pippelivitsejä ja herkkiä hetkiä
Dispatchin tarina on erinomainen. Vaikka kyse on pohjimmiltaan komediasta, muodostuu sen esittelemiin hahmoihin oikea tunneside ja jaksosta toiseen etenevä tarina pitää tiukasti pelituolissa. Jaksot päättyvät koukuttaviin cliffhangereihin, ja itse päädyinkin pelaamaan koko Dispatchin kahdelta istumalta.
Dispatchin huumori naurattaa oikeasti, ja tunteikkaimmat hetket saavat herkistymään. Itse huumori on kylläkin aika alapääpainotteista, joten jos pippelivitsit eivät naurata, ei Dispatch välttämättä iske aivan niin lujaa.
Mittaa pelillä on noin kahdeksan tuntia. Tarjolla ei ole juurikaan optionaalista lisäsisältöä tai sivutehtäviä, ja koska peli on hyvin vahvasti tarinavetoinen, on uudelleenpeluuarvokin kohtalaisen matala verrattuna muiden genrejen edustajiin. Pelaaja voi toki kokeilla pelata pelin uudelleen, ja kokeilla eri päätöksiä ja niiden vaikutuksia tarinaan.
Episodien lopussa pelaaja näkee tilastot siitä, mitä muut pelaajat valitsivat eri tilanteissa. Näin omia päätöksiään voi peilata muun yleisön mielipiteeseen.
Kuva: AdHoc Studio
Lyhyehköstä kestostaan huolimatta Dispatch on ehdottomasti vajaan 30 euron hintalappunsa arvoinen. Länsimaisella animetyylillä toteutettu peli näyttää kerrassaan upealta, sen soundtrack on erinomainen, ja ääninäyttely ehkä parasta mitä olen missään pelissä koskaan kuullut.
Aaron Paul ei ole vain julkkisvetonaula, jolla kosiskellaan pelaajia Dispatchin pariin, vaan aivan erinomainen valinta Robertin rooliin. Tähtinäyttelijä hoitaa hommansa upeasti, eivätkä muidenkaan hahmojen tavaa löytyvät näyttelysuoritukset laske rimaa lainkaan.
Mikäli Telltalen The Walking Deadin tai Life is Strangen tyyliset tarinapelit ovat lähellä sydäntä, on Dispatch pakko-ostos. Jos tarinapeleille ei ole antanut aikaisemmin mahdollisuutta, on Dispatch myös loistava ensimmäinen askel genren pariin.
