Hollywood-elokuvien joulusta Tontussa muistuttaa ainoastaan hou-houta hokeva punanuttuinen cocacola-pukki. Se törröttää muusta kokonaisuudesta kuin huutomerkki, joko sarkastisena vitsinä tai sitten ihan vain tahattomana tyylirikkona.
Kaikilta muilta osin Tontun talvinen taikamaailma onkin sitten yhtenäisesti rakennettu ja tyylipuhtaasti esitetty.
Joonas Berghällillä ja Hannes Vartiaisella on ollut käytössään suomalaisittain muheva budjetti ja riittävästi miestyövoimaa, jotta valkokankaalle saadaan loihdittua koherentti vaihtoehtotodellisuus joulupukin maanalaisesta lahjapajasta ja sen uutterista tontuista.
Tontussa ei ole ulkoisesti mitään kotikutoista eikä pieninkään katsoja erehdy luulemaan sitä jossain Tohlopin studionnurkassa väkerretyksi käsityötuotannoksi.
Lähtötilanteessa esitellään pikkutyttö Talvi (Thea Achillea), joka menettää auto-onnettomuudessa perheensä. Hän asuu lastenkodissa sielunsiskonsa Lumin (Soma Zimmatore) kanssa.
Lumi saattaa olla kolarissa kuollut sisar tai sitten Talvin mielikuvitusystävä, mutta Tontun todellisuudessa hän on hyvinkin oikea ja tosi henkilöhahmo.
Talvi päätyy sijoitusperheeseen Kemiin ja hukkaa muutossa Lumin. Tämä puolestaan tipahtaa maankuoren läpi tonttujen maailmaan, josta ei ole paluuta ihmisten kansoittamaan todellisuuteen. Vain tonttulan pääjehulla Rääpäkällä (Vesa Vierikko) on avain porttiin, josta on käynti kahden maailman väliseen tunneliin. Sinne tietysti tähtää Lumi, joka haluaa löytää takaisin sielunsiskonsa luokse.
Soma Zimmatore (vas.) ja Thea Achillea ovat Tonttu-elokuvan tarinan sisarukset. Kuva: Dreamland Pictures
Ohjaajakaksikko tuo jouluelokuvaansa yllättävänkin tummia sävyjä.
Tontun vallitseva tunnelma on melankolinen, ja myös lyhyissä onnen hetkissä on jotain surumielistä – kuin uhkaa siitä, että onni onkin pelkkää lainaa.
Saamapuolella on uskottava esitys ystävyyden siteistä, jotka eivät katkea vaikka maantiede erottaisikin ystävykset. Kaipauksen ja ikävän kuvauksena Tonttu on hyvin vakuuttava eikä se tahdokaan uskotella, että sijaisvanhemmat voisivat koskaan korvata Talvin oikean isän ja äidin.
Tonttujen maailma ja yhteiskuntajärjestys näyttäytyy sekin jotenkin lohduttomana.
Rääpäkkä pitää tonttulassa kovaa kuria ja valvoo työtahtia, eikä tonttujen elämään juuri muuta tunnukaan mahtuvan. Heidät on suljettu hikipajaan lahjoja nikkaroimaan kuin pikamuotia orjatyöolosuhteissa ompelevat kolmannen maailman halpatyöläiset konsanaan. Korostus on muutamissa kuvissa niinkin raju, että Tonttu tuntuu kerrassaan tendenssimäisesti kyseenalaistavan vakiintuneen käsityksemme joulun taiasta ja pukin hyväsydämisyydestä.
Mutta missään vaiheessa Berghällin ja Vartiaisen elokuva ei ole ilkeä tai pahaa tarkoittava. Se vain haluaa tuoda jouluun toisenkin näkökulman ja kurkistaa kahden maailman välille avautuvaan ristiriitaan.
Joonas Berghällin ohjaajanuralla Tonttu merkitsee tyystin uutta avausta. Miesten vuoron (2010) ja Punkkisodan (2021) kaltaisista koskettavista dokumenttielokuvistaan tunnettu Berghäll operoi nyt ensimmäistä kertaa fiktion parissa, mutta hänen dokkareista tuttu humaani kosketuksensa kuvattaviin ihmisiin on Tontussakin voimakkaasti läsnä.
TONTTU (The Elf and the Christmas Wonder, Suomi/Norja/Belgia 2025). Ohjaus: Joonas Berghäll ja Hannes Vartiainen. Käsikirjoitus: Joonas Berghäll, Mette So ja Veera Tyhtilä. Kuvaus: Jarkko T. Laine. Leikkaus: Benjamin Mercer. Musiikki: Tuomas Kantelinen. Näyttelijät: Soma Zimmatore, Thea Achillea, Marco Stylianou, Alma Pöysti, Vesa Vierikko, Kati Outinen, Lisa Loven Kongsli, Eldar Skar, Eero Milonoff, Jarkko Niemi, Pertti Sveholm, Jarkko Pajunen, Sara Melleri.T