Pääkirjoitus|Ukrainalla on edessään vaikeat ajat, mutta sillä on paljon syytä toivoon. Sen puolesta todistaa myös Suomen historia.
Venäjän hyökkäyssodan aikana suomalaiset ovat seuranneet Ukrainan puolustustaistelua ihaillen ja suurella myötätunnolla. Se on tuonut mieliin Suomen taistelun Neuvostoliittoa vastaan talvisodassa ja jatkosodassa vuosina 1939–1944. Monessa perheessä uutiskuvat ovat palauttaneet muistoja isästä tai isoisästä, joka ei palannut sodasta, tai kodista, joka jäi rajan taa.
Sama rinnastus on sotavuosina tehty Ukrainassakin. Ukrainalaiset ovat saaneet voimaa siitä, että Suomi kykeni talvisodassa taistelemaan sotilaallisesti ylivoimaista hyökkääjää vastaan, torjumaan maan valtausyrityksen ja säilymään itsenäisenä.
Tänään lauantaina Suomessa kynttilät sytytetään ikkunalaudoille maan 108. itsenäisyyspäivän kunniaksi. Siniristiliput nostetaan salkoihin, mutta Helsingin päärautatieaseman katolla liehuu yhä Ukrainan sinikeltainen lippu.
Ukrainassa eletään nyt raskaita aikoja. Sekin tuntuu tutulta. Myös Suomessa odotettiin aikanaan pelolla uutisia rauhanneuvottelujen tuloksista.
Presidentti Alexander Stubb muistutti elokuussa Valkoisessa talossa Suomen kokemuksista: ”Jos katson tämänhetkistä tilannetta, hopeareunus on se, että me löysimme ratkaisun vuonna 1944, ja olen varma, että löydämme ratkaisun vuonna 2025 lopettaaksemme Venäjän hyökkäyssodan ja löytääksemme kestävän ja oikeudenmukaisen rauhan.”
Stubbin vertaus on herättänyt hämmästelyäkin, mutta hän tarkoitti hyvää. Tietenkään Suomelle pakotettua rauhaa ei voi suositella kenellekään, sehän oli valtava vääryys. Mutta oikeutta ei tässä surkeassa maailmassa ole aina tarjolla.
Sanotaan, ettei Ukrainan asioista pidä päättää Ukrainan yli. Ikävä kyllä se näyttää parhaimmillaankin tarkoittavan vain sitä, että Ukraina saa valita, miten suuren vääryyden se on valmis nielemään. Stubbin mainitsema hopeareunus oli tarkoitettu tuota epäoikeudenmukaisuutta kehystämään: vaikka menetykset tuntuisivat raskailta, taistelu ei ole ollut turha.
Eikä se ole. Se ei ollut sitä Suomelle, eikä se ole sitä Ukrainalle.
Suomi ja Ukraina ovat totta kai hyvin erilaisia maita. Ensiksikin Ukraina on paljon suurempi; ennen sotaa Ukrainassa oli noin kahdeksan kertaa enemmän ihmisiä kuin Suomessa. Myös historiallinen tilanne on toinen, sillä Ukraina on aivan eri tavalla tapahtumien keskipisteessä. Ukrainan sodan lopputulos on tärkeä muillekin kuin ukrainalaisille. Se määrittelee, millaisessa maailmassa me kaikki jatkossa elämme.
Suomi oli sodan loppuessa yksin, Ukrainalla on ystäviä. Neuvostoliitto oli vahva, Venäjä on todellisuudessa heikko. Ukrainalla on paljon syytä uskoa tulevaisuuteen.
Yhden maan kokemuksia ei voi siirtää toiseen maahan, mutta ehkä Suomen tarinasta voi silti olla Ukrainalle jotain hyötyä paitsi sodassa myös rauhassa.
Presidentti Mauno Koivisto sanoi, että Suomen idea on selviytyä. Pienellä maalla ei ole varaa kovin paljon suurempaan ideaan.
Ei ole aina suuremmillakaan. Jos historia on Suomelle jotain opettanut, niin sen, että viime hädässä jokainen maa katsoo omaa etuaan. Aitoa altruismia ei maailmanpolitiikassa juuri esiinny, eikä siitä ole pohjimmiltaan ollut kyse Ukrainan tukemisessakaan. Eurooppalaiset ovat auttaneet ukrainalaisia taistelemaan eurooppalaisten puolesta.
Ukrainan rauhansuunnitelmien kohdalla on puhuttu paljon erilaisista turvatakuista. Todella vahvoja turvatakuita tarjoaa kuitenkin vain Nato, eikä edes niiden kestävyys ole enää aivan varma. Muiden turvatakuiden varaan on turha paljon laskea.
Maailmalla mietitään, millainen rauhansopimus estäisi Venäjää hyökkäämästä uudestaan. Sellaista sopimusta tuskin on. Halutessaan Venäjä löytää syyn uudelle sodalle. Siksi Ukrainan paras turva on siinä, ettei uusi sota tunnu Moskovan näkökulmasta kannattavalta.
Tässä suhteessa Ukrainan 1 382 päivää jatkunut taistelu on muuttanut tilannetta. Kun Kremlissä vuonna 2022 laskettiin hyökkäyksen plussia ja miinuksia, Ukrainan puolustuskyvylle tuskin laskettiin suurta arvoa. Niissä laskelmissa pohjana toimi helposti sujunut Krimin miehitys vuonna 2014. Länsimaat taas näyttivät tämän vuosikymmenen alussa koronaviruspandemian ja poliittisen kahtiajaon jäljiltä niin heikoilta, ettei niistä luultavasti paljon huolehdittu.
”
Putin pääsi osaksi uuden Ukrainan historiaa.
Tulevissa laskelmissa täytyy käyttää toisia muuttujia. Länsimaat ovat sittenkin olleet valmiita ainakin rajallisiin uhrauksiin. Mutta erityisesti laskuihin täytyy ottaa Ukrainan vahva armeija ja luja puolustustahto.
Samat asiat Suomeakin suojasivat silloin, kun muuta suojaa ei ollut. Vuonna 1939 suomalaiset todistivat, ettei Suomea vallata paraatimarssilla. Kyllä venäläiset sen muistavat. Se on Suomelle yhä parempi turva kuin mikään sopimuspaperi. Nyt Venäjä on oppinut saman Ukrainasta.
Ennen sotaa Venäjän johtaja Vladimir Putin sanoi, ettei Ukraina ole mikään oikea valtio. Se ei ollut totta silloin, vielä vähemmän totta se on nyt. Sen ovat ukrainalaiset todistaneet. Putin lähti hakemaan itselleen kunniapaikkaa Venäjän historiassa, mutta hän taisikin päätyä osaksi uuden Ukrainan historiaa.
Niin raskas kuin rauha kaikkien uhrausten jälkeen olikin, toisen maailmansodan jälkeen me suomalaiset pakotimme itsemme kääntämään katseet eteenpäin. Vaikka sota loppui, taistelu maan vapaudesta ja itsenäisyydestä jatkui. Se tarkoitti Neuvostoliiton hajotusyritysten torjumista ja poliittisen painostuksen kestämistä. Sama testi voi odottaa Ukrainaa.
Sodan jälkeen Suomesta piti rakentaa luja yhteiskunta, jonka mahdollisimman moni koki omakseen. Se tarkoitti taloudellista kehitystä, demokratian puolustamista, kulttuurin vahvistamista sekä yhteiskunnallisten ristiriitojen sovittelua. Sillä tavoin Suomi nousi kolmessa sukupolvessa menestystarinaksi, jota nykyisistä haasteistaan huolimatta sanotaan maailman onnellisimmaksi maaksi.
Kun venäläiset saattoivat vielä matkustaa Suomeen, he eivät rajan ylittäessään voineet olla huomaamatta valtavaa eroa oman maansa ja keisarikunnan entisen länsikolkan välillä. Suomeen tullessaan he saapuivat siistiin, turvalliseen ja vauraaseen maahan, jossa asiat toimivat ja ihmisiin saattaa luottaa. Siis aivan toisin kuin Venäjällä, joka ei ole kaikista rikkauksistaan huolimatta onnistunut rakentamaan säällistä yhteiskuntaa ja joutuu siksi piinaamaan naapurimaitaan ja pelkäämään valtakunnan suistumista sekasortoon.
Ukrainassa on edessä raskaita aikoja, mutta niiden keskellä kannattaa muistaa tämä: menestys on paras tapaa kostaa.