Suomikin voisi rahoittaa puolustusmenojaan yhdellä sota-ajan keinolla, kirjoittaa erikoistoimittaja Jan Hurri.
Suomi ja muut Euroopan unionin valtiot kasvattavat kilvan puolustusmenojaan ilman kovinkaan selkeää käsitystä huimasti kasvavien varustelumenojensa rahoituksesta.
EU:n pienimpiin jäsenmaihin kuuluvalla Luxemburgilla on aiheesta kenties Suomeakin kiinnostava uusvanha ajatus, sillä se aikoo rahoittaa osan puolustusmenojensa kovasta kasvusta tähän tarkoitukseen korvamerkittyjä puolustusobligaatioita eli -velkakirjoja liikkeeseen laskemalla.
Luxemburg kaavailee tällaisen puolustusobligaation ensimmäistä huutokauppaa ensi vuoden alkupuolelle, jolloin se aikoo hakea puolustuslainaa velkakirjamarkkinoiden suurpankeilta ja -sijoittajilta mutta todennäköisesti myös maan omilta kansalaisilta.
Yksityissijoittajien lähestymiseen viittaa esimerkiksi se, että Luxemburg on valmistellut tiettyjen korkotulojen säätämistä verovapaiksi yksityishenkilöiden verotuksessa.
Puolustusobligaatioissa on tuttuja piirteitä Suomenkin jatkosodan aikaisista sotalainoista ja viimeksi 2010-luvun alussa yksityissijoittajille tarjotuista niin sanotuista tuotto-obligaatioista.
Kenties uudenlaiset puolustusobligaatiot olisivat kelpo keino rahoittaa Suomenkin kasvavia varustelumenoja – ja tarjota samalla säästäväiselle kansalle oiva vaihtoehto pankkitalletuksille.
Mallia sotavuosien puolustuslainoista
Suomen valtio oli talvi- ja jatkosodan vuosina liki yhtä raskaissa veloissa kuin nyt, mutta varsinkin jatkosodan aikaan nykyistä tukalammassa rahoitusraossa, sillä Suomen pääsy muun maailman rahoitusmarkkinoille oli lähes estynyt.
Valtion rahoitustarpeet oli tyydytettävä kotimaisin keinoin, kuten keskuspankin setelirahoituksella – ja kotitalouksille myytävien velkakirjojen avulla.
Sotavuosina kansalle myytiin lainoja, joilla valtio kattoi sodankäynnin menoja. Kuvassa ”teollisuusrintamaan” kuuluva nainen tehdashallissa työnsä ääressä. Kuva: SA-kuva/Fred Runeberg
Valtionvelan historiaa perusteellisesti tutkineiden Mika Arolan ja Sakari Heikkisen mukaan sota-ajan lainojen käyttötarkoitus kävi selväksi lainojen nimistä:
Säästäväiselle kansalle myytiin Jälleenrakennuslainaa (1941), Työn ja Taistelun lainaa (1941), Isänmaan lainaa (1942) ja Sotalainaa (1944), joiden tuotoilla valtio kattoi kalliin sodankäynnin menojaan.
Yksityissijoittajilla oli pitkälle sotavuosien jälkeenkin sijansa valtion velkarahoituksessa, sillä varta vasten kotitalouksille tarkoitettuja niin sanottuja tuotto-obligaatioita oli tarjolla 2010-luvun alkuun asti.
Kansalaisia houkutteli valtion rahoittamiseen niin sotavuosina kuin myöhemminkin isänmaallisuuden lisäksi se, että valtion yksityishenkilöille maksamat korot olivat vastaanottajilleen enimmäkseen verotonta tuloa.
Osa talletuksista liikkuu liukkaasti
Luxemburgin esimerkin mukaisilla puolustusobligaatioilla Suomenkin valtio voisi houkutella säästäväistä kansaa ottamaan osaa kasvavien puolustusmenojen rahoitukseen.
Suomi on Nato-maana sitoutunut kasvattamaan lähivuosina puolustusmenojaan miljardeilla euroilla vuosittain, joten puolustuksen rahoitustarpeet ovat muutoinkin velkaiselle valtiolle mittavia.
Sattumoisin kotitalouksien rahoitusvarat ovat vielä monin verroin mittavammat.
Pelkästään pankkitileillä ”makaa” lähemmäs 120 miljardia euroa kotitalouksien enimmäkseen ”joutilaita” talletusvaroja.
Talletuspotista isohko osa, 40–50 miljardia euroa, on viime vuosina liikkunut liukkaasti tilityypistä toiseen korkotarjousten perässä, joten osa potista voisi olla suhteellisen helposti houkuteltavissa tileiltä valtion puolustusobligaatioihin.
Suomen Pankin uusimpien tilastojen mukaan viime vuosien huippukoroista on enää muisto jäljellä. Sijoitustilien keskikorko on painunut taas prosentin pintaan ja määräaikaistilienkin keskikorko kahteen prosenttiin.
Tällaisten vaihtoehtojen rinnalla puolentoista prosentin kenties veroton korkotarjous voisi riittää houkuttelemaan säästöjä valtion käyttöön.
Ennemmin talous- kuin velkajarru
Varustelumenojen rahoittaminen puolustusobligaatioiden avulla ei toki muuttaisi sitä muuksi, että kyse olisi ennestään velkaisen valtion velkarahoituksesta.
Kotirintaman naisia Pirkkalassa kesäkuussa 1941. Kuva: IS-arkisto
Siksi uudenlaisten velkavälineiden käyttöön ottaminen olisi poliittisesti vaikea rasti, kun julkista velkaantumista on päinvastoin tarkoitus jarruttaa.
Mutta vaikeita – tai vielä vaikeampia – ovat kaikki muutkin tarjolla olevat tavat kasvavien puolustusmenojen kattamiseksi.
Suomi on sitoutunut kasvattamaan puolustusmenonsa nykyisestä alle kolmesta prosentista viiteen prosenttiin suhteessa vuotuisen bruttokansantuotteen arvoon.
Sitoumus edellyttää useiden miljardien eurojen vuotuista lisärahoitusta puolustukseen ja puolustuskykyä tukeviin tarkoituksiin, vaikka talous junnaisi nollakasvussa, ja vielä enemmän, jos talous kasvaa.
Samanaikaiset velkajarrusitoumukset uhkaavat kasvattaa muun julkisen talouden kuin puolustuksen joka tapauksessa suuria sopeutustarpeita vielä puolustusmenojen verran entistäkin suuremmiksi.
Miljardien eurojen lisäleikkaukset tai veronkorotukset olisivat poliittista ruutia ja ennemmin talous- kuin velkajarru.
Vähiten huono kompromissi
Jos puolustusmenojen kasvua yritettäisiin paikata muun julkisen talouden lisäsopeutuksilla, vaikutukset voisivat heikentää puolustusmenojen kasvattamisen poliittista hyväksyntää – tai kansalaisten maanpuolustustahtoa.
Ehkä puolustusobligaatiot olisivat tarjolla olevista vaihtoehdoista vähiten huono kompromissi, jolla valtio saisi uutta rahoitusta omilta kansalaisiltaan ja samalla sysäisi pankkitileillä ”jouten makaavia” säästöjä isänmaalliseen hyötykäyttöön.