Sota-aikana lääkintälottana toiminut Mirja Keskikallio oli yksi kutsuvieraista tasavallan presidentin juhlatilaisuudessa.
Tasavallan presidentti Alexander Stubb toivotti Mirja Keskikallion tervetulleeksi itsenäisyyspäivän vastaanotolle. MATTI MATIKAINEN
Suomi oli sodassa, kun Mirja Keskikallio täytti kahdeksantoista vuotta.
– Äiti ja isä sanoivat, että sinähän et, penikka, lähde vielä mihinkään, olet liian nuori, Keskikallio muistelee.
Hän oli kuitenkin päätöksensä tehnyt.
– Minä nakkelin niskoja ja sanoin äidille, että höh, minä olen täyttänyt jo kahdeksantoista. Minä olen aikuinen ja minä menen nyt.
Keskikallio meni. Alkoi ajanjakso, jolloin hän toimi lääkintälottana sotasairaaloissa.
Siitä on nyt 82 vuotta.
Aiemmin tänä vuonna 100 vuotta täyttänyt Keskikallio sanoo, että muistot ajalta ovat painuneet lähtemättömästi mieleen.
”Helmat heiluivat”
Tasavallan presidentti Alexander Stubb isännöi tiistaina juhlatilaisuutta, joka järjestettiin Presidentinlinnassa veteraanien, lottien ja veteraanisukupolvien edustajien kunniaksi.
Mirja Keskikallio oli yksi tilaisuuden kutsuvieraista.
Kun kutsu saapui, oli Oulun Yli-Iissä asuvalle Keskikalliolle juhlaan osallistuminen yhtä selvää kuin 82 vuotta aikaisemmin lotaksi lähteminen.
– Sinne mennään, hän kertoo sanoneensa.
Keskikalliolla olisi ollut tilaisuus tavata Stubb jo aiemmin tänä vuonna, kun hänet palkittiin äitienpäivänä Suomen Valkoisen Ruusun ensimmäisen luokan mitalilla kultaristein.
Tuolloin hän ei kuitenkaan päässyt osallistumaan palkitsemistilaisuuteen. Näin ollen tiistai oli ensimmäinen kerta, kun Keskikallio tapasi presidentti Stubbin.
Keskikallio kertoo vaihtaneensa ihanaksi kuvailemassaan juhlassa Stubbin kanssa muutaman sanan.
Presidentistä muodostui Keskikalliolle miellyttävä ja vauhdikas vaikutelma, kun Stubb kiersi pöydästä toiseen.
– Siinähän se mennä lepatteli. Takin helmat heiluivat tuulen matkassa, Keskikallio nauraa.
Muistot palaavat
Vaikka sota-aika oli jännittävä ja pelottavakin, on Keskikalliolla ajasta myös lämpimiä muistoja.
Hän muistelee, kuinka hän ja muut lotat keittivät teetä ja söivät pakettileipää öiseen aikaan.
– Aamupuoleen yötä valvottiin. Siinä rupateltiin ummet ja lammet ja kaikki.
Venäjän hyökkäys Ukrainaan palautti sota-ajan kokemukset ikävällä tavalla mieleen.
Keskikallion tytär Maija-Liisa Haapaniemi kertoo keskusteluista äitinsä kanssa, kun hyökkäyssota alkoi.
– Äiti sanoi, että toivottavasti tuota ei tarvitse enää nähdä täällä.
Vaikka Keskikallio toivoo rauhan jatkuvan, hän toteaa, että Venäjä on arvaamaton naapuri. Kun Neuvostoliitto hajosi, eläteltiin toiveita, että Venäjästä voisi tulla niin sanotusti normaali maa.
– Eipä tullut. Siihen ei ole mitään luottamista, Keskikallio sanoo.
Mirja Keskikallion saattajana tasavallan presidentin vastaanotolla toimi hänen tyttärensä Maija-Liisa Haapaniemi. MATTI MATIKAINEN
”Köyhää ja kurjaa”
Mirja Keskikalliolle Suomen itsenäisyys on tärkeä asia.
Itsenäisyyspäivänä hän seuraa televisiosta kaikki tapahtumat aamusta iltaan.
Keskikallio toteaa, että maailma ja Suomi ovat muuttuneet huimasti hänen 100-vuotisen elämänsä aikana.
Keskikallio kasvoi Oulun pohjoispuolella Iissä, kun Suomen itsenäisyys oli varsin tuore asia.
– Suurimmaksi osaksi se oli köyhää ja kurjaa aikaa, hän kuvailee.
Keskikallio hämmästelee teknologista kehitystä. Hänen lapsuudessaan esimerkiksi sähkö ja juokseva vesi eivät olleet likikään kaikkien saatavilla.
Nyt jopa pikkulapset kulkevat matkapuhelimet käsissään.
Vaikka moni asia on valtavan paljon paremmin, ja esimerkiksi Keskikallion lapsuuden kaltaista köyhyyttä ei enää niin Suomessa esiinny, ei kaikki kehitys ole ollut hänen mielestään toivottua.
Esimerkiksi käsityötaito on Suomessa rapautunut.
”Jästipäihin”
Sodan jälkeen Keskikallion perhe muutti Yli-Iihin, missä hän asuu edelleen.
Aikuiselämä kului maatilan emäntänä.
Lapsia Keskikalliolle syntyi yhdeksän. Heistä yksi kuoli jo vauvana. Nyt nuorinkin lapsista on jo yli 60-vuotias.
Keskikallio pysähtyy miettimään, minkälaisen neuvon hän antaisi tämän päivän lapsille. Pitkän elämänkokemuksen nojalla hän lausuu viimein toiveen.
– Niihin jästipäihin kun saisi sopimaan, että pitää kunnioittaa vanhempia ihmisiä ja kuunnella, mitä he puhuvat, eikä ainakaan lähdetä heti laukkaamaan pitkin tietä pakosalle.