Venäjän hyökkäyssota Ukrainaa vastaan on kääntänyt sodankäynnin logiikan karusti myös lapsia vastaan. Ukrainan viranomaiset ovat todentaneet yli 19 000 lapsen laittoman siirron Venäjän miehittämiltä alueilta Venäjälle tai Venäjän kontrolloimiin kohteisiin. Todellinen määrä on moninkertainen, koska kaikkia lapsia ei rekisteröidä – osa katoaa miehitetyille alueille, osa Venäjän sisäisiin järjestelmiin.
Kansainvälinen rikostuomioistuin on reagoinut poikkeuksellisen suoraan: presidentti Putinia ja Venäjän lapsiasioiden komissaaria vastaan on annettu pidätysmääräykset nimenomaan lasten pakkosiirtojen vuoksi. YK:n kansanmurhasopimus tunnistaa kansanmurhan muodoksi myös tilanteen, jossa lapsia siirretään väkisin yhdestä ryhmästä toiseen.
Venäjä esittää rinnalle oman versionsa: puhutaan orvoista ja ”hylätyistä” lapsista, humanitaarisista evakuoinneista ja uusista perheistä, jotka tarjoavat turvaa sodan jaloista.
Käytäntö kertoo toista. Lapsille myönnetään Venäjän passeja, nimiä venäläistetään, yhteys biologisiin perheisiin katkaistaan ja lapselle kerrotaan hänen tulleen ”pelastetuksi” Ukrainalta, ei sodalta.
Jos kyse olisi aidosta suojelusta, paluureitti olisi selkeä ja läpinäkyvä. Nyt paluu on poikkeus: kotiin on saatu vain noin 1 800 lasta, yleensä monimutkaisten, kolmansien maiden kautta käytävien neuvottelujen tuloksena.
Lasten pakkosiirrot eivät voi olla sivulause.
Miehitettyjen alueiden arki on oma lukunsa. Arvioiden mukaan jopa miljoona lasta elää edelleen Venäjän kontrolloimilla alueilla. Kouluja venäläistetään: opetuskieli vaihdetaan venäjäksi, oppikirjat tuodaan Moskovasta, Ukrainan historia korvataan kertomuksella ”yhdestä kansasta”. Ukrainan lippu ja kieli siivotaan pois näkyvistä. Osallistuminen isänmaallisiin tilaisuuksiin on muodollisesti vapaaehtoista, käytännössä pakollista.
Kuva täydentyy, kun katsotaan miehitettyjen alueiden ulkopuolelle. Yalen tutkimus on dokumentoinut yli 200 leiriä ja laitosta Venäjällä ja miehitetyillä alueilla, joihin ukrainalaislapsia on sijoitettu. Osa keskuksista on ideologisia ”kesäleirejä”, osassa ohjelma on avoimesti militarisoitu: lapsia opetetaan kokoamaan drooneja, käsittelemään räjähteitä ja ampumaan. Harjoituksissa huudetaan iskulauseita, joissa Ukraina esiintyy vihollisena, ja osa 17-vuotiaista saa kutsuntamääräyksen Venäjän asevoimiin.
Yksittäinen tarina tekee ilmiön konkreettiseksi. 16-vuotias poika viedään Zaporizhzhjan alueelta ”terveyttävään laitokseen”, jonka luvataan olevan kuntouttava leiri. Matka päättyy Venäjän sisämaahan suljettuun laitokseen, jossa päivä alkaa Venäjän hymnin tahdissa ja jatkuu sulkeisharjoituksilla sekä oppitunneilla, joilla kerrotaan, että Ukraina on hylännyt lapsensa ja Venäjä on ainoa turva.
Kun poika lopulta saadaan palautettua, hän puhuu luontevammin venäjää kuin ukrainaa ja suhtautuu epäluuloisesti omiin vanhempiinsa. Ukrainan ammattilaiset kuvaavat työtään ”kultista ulos purkamiseksi”.
Ukrainalaislapset liitetään samalla Venäjän omaan nuorisopolitiikkaan, jossa patrioottinen kasvatus ja militarisaatio kulkevat rinnakkain. Junarmija-nuorisojärjestö ja uudet nuoriso-ohjelmat tekevät yhteistyötä koulujen ja asevoimien kanssa, ja niiden rahoitusta on lisätty samaan aikaan kun sotilasmenot kasvavat. Ukrainasta kaapatut lapset eivät ole irrallinen erä, vaan osa järjestelmää, jonka tarkoitus on tuottaa lojaaleja, valmiiksi mobilisoitavia kansalaisia.
Kansainvälinen reaktio on ristiriitainen. YK:n yleiskokous on vaatinut päätöslauselmalla Venäjää palauttamaan kaikki laittomasti siirretyt ukrainalaislapset viipymättä ja ehdoitta, mutta iso joukko maita pidättäytyi äänestämästä tai äänesti vastaan. Samalla yksittäisten lasten paluista tehdään näyttäviä symboleja, vaikka kokonaisuudesta palautuu vain promillen murto-osa.
Miksi tämä on myös Euroopan ja Suomen asia, eikä vain Ukrainan tragedia? Siksi, että kyse on ennakkotapauksesta. Jos ydinasevalta voi miehittää naapurinsa, siirtää sen lapsia omalle alueelleen, katkaista siteet kotiin ja kasvattaa heidät taistelemaan entistä kotimaataan vastaan ja silti palata jonkinlaiseen ”normaaliin” suhdetilaan, raja siirtyy pysyvästi. Se antaa mallin muille, jotka miettivät, kuinka pitkälle voi mennä ilman todellista eristämistä.
Kun joskus keskustellaan sodan päättämisestä, lasten pakkosiirrot eivät voi olla sivulause. Ne kuuluvat samaan ytimeen kuin turvallisuustakuut tai miehitettyjen alueiden status. Vähimmäistaso on selkeä: kattava rekisteri siirretyistä lapsista, kansainvälinen pääsy laitoksiin ja perheisiin, oikeudellinen vastuu myös poliittiselle johdolle sekä pitkäkestoinen tuki Ukrainalle lasten ja nuorten psyykkiseen ja sosiaaliseen kuntouttamiseen.
Ukrainalaiset rakentavat aikanaan uudelleen taloja ja teitä. Vaikeampi tehtävä on rakentaa takaisin ne ihmiset, jotka lapsina vietiin pois ja ohjelmoitiin uusiksi.
Kenraalimajuri (evp) Harri Ohra-aho toimii turvallisuuspolitiikan asiantuntijana. Hän on entinen Puolustusvoimien Pääesikunnan tiedustelupäällikkö.