Kun Saijamari Mäkinen, 35, erosi vanhoillislestadiolaisesta yhteisöstä, hän putosi omien sanojensa mukaan vapauteen. Tällaista se oli.

Nykyisin Saijamari Mäkinen, 35, on sellainen nainen, jollaista hän lapsena katsoi ihaillen: huoliteltu, iloinen ja itsevarma. Saijamari muistaa ihailleensa kuusivuotiaana vanhoillislestadiolaisen yhteisön ulkopuolella näkemiään lakattuja kynsiä ja valovoimaisia, hyvinvoivia naisia.

– Muistan, kuinka katsoin monia yhteisön ulkopuolisia naisia ihaillen. Silloin heidän elämänsä tuntui utopistiselta.

Sen jälkeen, kun hän jätti vanhoillislestadiolaisen yhteisön, parasta on ollut se, että hän saanut elää oman näköistään elämää sydämestään käsin ja tanssia vapaasti ilman häpeää. Ja jopa esiintyä julkisesti ja tehdä mallin töitä harrastuksena.

– En olisi koskaan lapsena uskonut, että olen tässä pisteessä. Saan ilmentää itseäni, kuten olen, sekä nauttia vapaasti siitä, mitä teen.

Ristiriitaisia tunteita

Saijamari kasvoi vanhoillislestadiolaisessa yhteisössä.

– Sanotaan, ettei vanhoillislestadiolaisilla ole sääntöjä, mutta on niitä. Me emme saaneet katsoa televisiota tai kuunnella popmusiikkia. En saanut meikata, laittaa kynsiä, käyttää korvakoruja tai muuten korostaa ulkonäköä. En saanut lapsena myöskään kyseenalaistaa yhteisön tapoja toimia.

Saijamari korostaa, että puhuu vain omasta kokemuksestaan, ei muiden puolesta.

Saijamari muistelee ihailleensa lapsena huoliteltuja naisia. Laura Maunu

Hän muistelee, että ristiriitaiset kokemukset nousivat viimeistään peruskoulun alussa, todennäköisesti jo aiemmin. Jos hän kävi kavereidensa luona, Saijamarista tuntui pahalta valehdella myöhemmin vanhemmilleen, ettei ollut katsonut televisiota.

Vaikeinta oli kuitenkin se, että myös tanssiminen oli kiellettyä.

– Tunsin, että kehoni rakastaa luontaisesti liikettä: tanssia ja voimistelua. Uskon, että jokainen lapsi pyrkii kasvamaan siihen, että ilmaisisi itseään tekemällä asioita, joita rakastaa.

– Samalla ulkopuolelta, esimerkiksi seurapuheesta, tuli ajatus, että jos ilmaisen itseäni ja teen asioita, joita rakastan, se on syntistä, enkä pääse taivaaseen. Sellainen ahdistus on lapselle kuormittavaa kantaa.

”Aloin kokea, että kehoni oli likainen”

Saijamari epäilee, että tämä oli yksi vaikuttavista tekijöistä hänellä nuorena puhjenneessa syömishäiriössä.

– Aloin kokea, että kehoni on likainen. Tunsin, että kehossani ja minussa oli jotain vikaa. En halunnut kasvaa aikuiseksi, koska se tuntui tuovan vain lisää rajoitteita. Ajatus siitä, ettei esimerkiksi ehkäisyä saanut käyttää, ei houkutellut aikuistumaan.

Hän lisää, että lapsuuteen mahtui muitakin kuormittavia tekijöitä. Vanhoillislestadiolaisuus ei siis yksinään vaikuttanut asiaan.

Syömishäiriö oli tapa hakea kontrollia. Saijamari kuvailee sitä itseään rankaisevaksi tavaksi hallita elämää tilanteessa, jossa hän ei muuten saanut tehdä kehollaan haluamiaan asioita, kuten esimerkiksi tanssia.

Seksuaalisuus syntiä

Oli toinenkin syy, miksi keho tuntui syntiseltä.

– Puheissa tytöille korostettiin, että heidän pitäisi pukeutua niin, että pojatkin p ääsevät taivaaseen. Tytöille asetettiin vastuu poikien haluista ja himoista.

Samalla opetettiin, että omaan kehoon tutustuminen seksuaalisella tavalla oli syntiä, Saijamari kertoo. Seksuaalisuuden ja kehollisuuden yllä leijui häpeän ja likaisuuden leima.

– Seksuaalisuus on edelleen todella iso tabu vanhoillislestadiolaisessa yhteisössä. Koen, että silloin, kun minä kasvoin, yhteisö tarjosi liian vähän tukea tällaiseen normaaliin kehitykseen ja kasvuun. Minun on pitänyt kulkea hyvin opettavainen ja kivuliaskin kasvun polku naisena, että olen voinut löytää oman aidon syvän seksuaalisuuteni ilman häpeää, liittyi se sitten pukeutumiseen tai seksiin.

Toisaalta Saijamari tunnistaa, että opetuksilla oli myös hyvä kääntöpuoli tietyiltä osin.

– Se, että seksi kuuluu avioliittoon, on radikaali ajatus, mutta myös suojeli minua monilta asioilta.

Omaan vapauteen putoamista

Saijamari kapinoi nuorena opetuksia vastaan: esimerkiksi meikkasi salaa ja tanssi muiden nähden kavereiden luona kylässä. Jossain vaiheessa kriittiset ajatukset pääsivät kuitenkin tukahtumaan.

Ne nousivat uudelleen pintaan, kun Saijamari odotti toista lastaan vuonna 2012.

– Aloin kyseenalaistaa vahvasti yhteisön ajatuksia. Ehkäisykiellolla oli tässä vahva merkitys. Se oli ensimmäisiä asioita, joita aloin isosti kritisoida.

Saijamari alkoi hiljalleen kuunnella sydäntään ja elää omanlaistaan elämää. Hän lähti vanhoillislestadiolaisesta yhteisöstä virallisesti vuonna 2019.

– Seitsemän vuotta ennen sitä elin suurimmaksi osaksi omalla tavallani. Sain osakseni huolta ja kyseenalaistusta, mutta menin silti eteenpäin. Ajattelin, että otan hyvän yhteisöstä ja jätän muun.

Ennen virallisesta eroaan yhteisöstä Saijamari pelkäsi, että jäisi tyhjän päälle.

– Totesin hyvin nopeasti, että putosinkin omaan vapauteeni. Sain viimein elää ja ajatella kuten haluan ihan kaikin tavoin. Minun ei tarvinnut enää olla osa yhteisöä, jonka tapaa uskoa ja ajatella en ollut allekirjoittanut pitkään aikaan.

Kuva: Polina Politova

Saijamari kertoo, että hänen läheisensä suhtautuivat eroon hyvin. Eräs ystävä jopa sanoi, että se oli helpotus, koska teki asioista selkeämpiä. Saijamari oli jo pitkään ollut nimellisesti osa yhteisöä, mutta samalla jättäytynyt sen ulkopuolelle. Hänellä on edelleen ystäviä vanhoillislestadiolaisen yhteisön sisällä.

– Arvostan suuresti heitä ja jokaisen omaa tapaa elää ja ajatella.

Ei enää piilottelua

Häpeästä irtautuminen on ollut syvällisesti palkitsevaa.

– Koen sen lahjana, että olen voinut sukeltaa todella syvälle omaan seksuaalisuuteeni, naiseuteeni, häpeään ja haitallisiin uskomuksiin. Ehkä ilman kokemuksiani asiat olisivat voineet jäädä pinnallisemmiksi.

Suurin matka on käyty sisäisesti, mutta muutoksen voi huomata myös ulkoisesti. Saijamari kokee, että vanhoillislestadiolaisessa yhteisössä yliseksualisoitiin tyttöjen ja naisten pukeutumista. Nyt kun hänen ei enää tarvitse vastata yhteisön odotuksiin, hän saa oikeasti pukeutua kuten haluaa.

– Olen aiemmin pienentänyt itseäni tyttönä ja naisena, ollut piilossa, etten vain kiinnittäisi huomiota tai ole näkyvillä. Nyt pukeutuminen ja meikki ovat minulle iso osa naiseuttani. Saan toteuttaa omaa elämääni vapaasti ilman toisten odotuksia ja oletuksia. Olla häpeilemättä oma itseni, Saijamari kertoo.

– On kaunis ajatus, että Jumala on luonut ihmisen kauniiksi sellaisena kuin hän on, eikä meikkiä siksi tarvita. Se on tavallaan tuonut minulle itsevarmuutta ja voin hyvin lähteä kotoa ilman meikkiä. Rakastan kuitenkin kaikkea kaunista. Ajattelen, että on jokaisen henkilökohtainen asia, jos omaa kauneuttaan haluaa korostaa meikillä ja pukeutumisella.

Saijamarille on sydämen asia, että hänen lapsensa voivat ilmaista itseään rakastamillaan tavoilla. On ollut, ettei hänen tarvitse puskea lapsilleen samanlaista rajoittavaa ajattelutapaa, johon itse kasvoi.

Tanssi ja kehollinen ilmaisu on ollut Saijamarille tärkeitä. Hän haluaa mahdollistaa myös lapsilleen itseilmaisun heille luontevin tavoin. Aiden

Valtava määrä vahvuutta

Saijamari kokee, että vanhoillislestadiolainen yhteisö myös antoi hänelle paljon. Sen laulukulttuuri koskettaa häntä ja vankat kannat esimerkiksi päihteisiin suojelivat häntä. Yhteisöllisyys tuo turvaa, ja iso perhe sisaruksineen on Saijamarin mukaan yksi suurimpia lahjoja hänen elämässään.

– Kokemukseni mukaan vanhoillislestadiolaisessa yhteisössä on paljon hyvää, mutta paineita toi se, että siellä hyväksytään vain ehdollisesti, kun elää tietyllä tavalla. Jos epäilee liikaa, yhteisöstä aletaan ohjata ulospäin sen sijaan, että ristiriitaa aiheuttavista asioista keskusteltaisiin avoimesti.

– Vaikka uskonnollinen yhteisö oli taustalla syömishäiriöni juurisyynä, samalla sain voimaa uskosta Jumalaan. Se oli yksi isoimmista auttavista tekijöistä.

Saijamari on puhunut kokemuksistaan avoimesti, koska kokee, että aihe on tärkeä.

– Tiedän, että olen somen kautta esimerkkinä siitä, miten naisena saa loistaa ja nauttia elämästä ilman lokeroita. Tiedän, että ihmiset kaipaavat tulla ymmärretyiksi ja että monien kokemukset kaipaavat tulla sanoitetuiksi. Somessa minua seuraa monia vanhoillislestadiolaiseen yhteisöön kuuluvia tai siihen aiemmin kuuluneita ihmisiä. Tällaiset tarinat ovat tärkeitä ja monelle samaistuttavia. Ne voivat tuoda voimaa ja lohtua, ehkä vahvistustakin omaan polkuun.

Saijamaria on joskus syytetty katkeraksi, mutta tätä hän ei tunnista itsessään.

– Koen, että minun kuului kasvaa yhteisössä. Polkuni on tuonut elämääni valtavan määrän vahvuutta. Nyt minulla on rohkeus elää omanlaista elämää ilman, että minua kiinnostaa, mitä muut ajattelevat. Se ei ole katkeruutta.

– Minulla ei ole tarvetta retostella elämälläni, vaan kokemusteni kautta minulla on syvyyttä ja ymmärrystä puhua näistä asioista. Olen erityisen kiitollinen äidilleni, joka on aina opettanut olemaan suvaitsevainen kaikkia ihmisiä kohtaan, sekä edesmenneelle isälleni, joka oli aina oma itsensä, esittämättä mitään roolia.