Kari Hotakaisen, 68, mielestä ikääntyvän ihmisen tulee vetäytyä suosiolla pois valokiilasta. Omalla kohdalla töiden vähentäminen antoi tilaa vielä arvokkaammalle asialle.
Tärkeysjärjestys on selkeä, joten haastatteluaika sovitaan yhdellä varauksella. Kirjailija Kari Hotakaisen esikoistytär on tulossa toista kertaa äidiksi, ja laskettu päivä on lähellä, joten vaarin täytyy päivystää. Hän on vaimonsa kanssa lupautunut hakemaan isoveljen hoitoon, kun vanhemmat kiirehtivät synnytykseen.
Tapaaminen järjestyy, ja helsinkiläiskahvioon saapuu huonosti nukkunut, mutta hymyilevä mies. Toinen lapsenlapsi on syntynyt muutama päivä aiemmin.
”Olen leikkivä ja lukeva vaari, mutta kyllähän se ottaa fysiikan päälle, kun kolmivuotias määrää tahdin ja melkein koko ajan operoidaan alle metrin korkeudella lattiasta.”
Kari nauttii isovanhemmuudesta, joka tuntuu luontevalta ja jotenkin turvalliselta. Omien lasten syntymä oli paljon haastavampi ja mullistavampi juttu. On vaikeampi tulla isäksi kuin isoisäksi.
”Isyys on kokovuorokautista vastuuta. Isovanhemmuuteen liittyy jo tuttua ja hyvää elämän jatkuvuutta. Vaarius on rajallista pätkätyötä ja suorastaan etuoikeus. Vaikka olen joskus pojan vierailun jälkeen tosi väsynyt, kolmen tunnin päästä jo huomaan ikävöiväni häntä.”
Kari sanoo pärjäävänsä hyvin pienten lasten kanssa.
”Lapsi elää täysin preesensissä ja konkreettisesti tässä hetkessä. Puhe on suoraa, ja hänellä on vain etuajatuksia. Olen myös suuri väärinkäsityksistä syntyvän huumorin ystävä, joten nautin pikkulapsen tavasta puhua ilman suodattimia.”
Kahden lapsenlapsen isoisänä iloa ja touhua tulee tietysti olemaan tuplasti enemmän. Kari on miettinyt sitäkin isoa muutosta, mitä pikkusiskon syntymä merkitsee siihen asti kaiken keskipisteenä olleelle esikoiselle.
”Vähän niin kuin kokeneelle kirjailijalle sanottaisiin, että siirrypäs vähän sivummalle. Olet ihan hyvä, mutta nyt ihastellaan tätä uutta loistavaa tulokasta.”
”Olen tyytyväinen, että älysin vähentää töitä”
Viiden puron taktiikka. Sellaiseksi Kari on joskus kuvaillut kirjoittamistyötään. Hän tarkoittaa sillä sitä, että työhuoneella on tekeillä useita erilaisia projekteja, näytelmä, tv-ohjelma, romaani, milloin mitäkin. Jos yksi puro ei virtaa vuolaana, voi seurata toista. Ja vaikka joku tyrehtyisikin, aina jostakin lammikosta kehkeytyy uusi oja.
Nyt 68-vuotiaana hänellä on puroja harkitusti vähemmän. Elon piiri on pienentynyt sekä töissä että vapaalla. Molemmilla aikuisilla tyttärillä on jo oma elämänsä, ja neljä vuotta sitten Kari jättäytyi pois suositusta viihdeohjelmasta Pitääkö olla huolissaan. Samoihin aikoihin hän muutti vaimonsa Tarjan kanssa Helsingistä Pohjois-Vantaalle.
”Silloin en vielä tiennyt mahdollisista lapsenlapsista mitään, mutta nyt olen tyytyväinen, että älysin vähentää töitä. Jos halutaan ja tarvitaan lapsenvahtia, harva kerta on se, joka ei minulle käy.”
Työpuroja Karilla on tällä hetkellä enää noin kolme.
”Pisimmällä on satukirja, siinä on jo ehkä puolet valmista. Tekeillä on myös näytelmä sekä romaani. Jälkimmäinen tosin on oikeastaan vasta korkeintaan noro tai epämääräinen lätäkkö, ihan alkutekijöissään.”
Lastenkirjan myötä Kari löysi tapansa kirjoittaa
Karin ansiolistalla on suosittujen romaanien lisäksi muun muassa runoja, lasten- ja nuortenkirjoja, esseitä, kuunnelmia ja näytelmiä.
”Se, joka ei osaa puhua, se kirjoittaa. Olen aina tykännyt tarkkailla elämää ja rakastan nyrjähtäneitä tarinoita.”
Esikoinen, runokirja Harmittavat takaiskut, ilmestyi vuonna 1982, jolloin Kari oli 25-vuotias. Vähän myöhemmin hän oli jättänyt yliopisto-opinnot kesken ja työskenteli kustantamon markkinoinnissa, jossa hän kirjoitteli lähinnä mainostekstejä. Sitä ennen hän oli ehtinyt tehdä toimittajankin töitä. Seuraavatkin runokirjat syntyivät leipätyön sivussa, eikä tekijä todellakaan haaveillut kirjailijuudesta ammattia.
Tärkeimpänä työnään Kari pitää vuonna 1990 ilmestynyttä Lastenkirjaa. Se oli eräänlainen käännekohta.
”Se on yhtä lailla aikuistenkin kirja, sellainen kuin halusin. Jotenkin löysin siinä oman kieleni, tapani ilmaista asioita hiukan vinosti. Tajusin, että näin haluan kirjoittaa. Sen jälkeen kaikki kirjoittamiseni on ollut tyylillisesti ja ajatuksellisesti aika samaa, vain muodot ovat vaihdelleet. Jokin idea – oli se sitten kipeä, koskettava tai hauska – toimii parhaiten näytelmänä, toinen lastenkirjana tai romaanina.”
Esimerkiksi viimeisin työ Kirjamessut eli haastattelu, joka meni päin helvettiä ei Karin mielestä voinut olla muuta kuin näytelmä. Dialogi kuului itsestään selvästi näyttämölle.
Karin ensimmäinen romaani ilmestyi vuonna 1991, ja vasta 1990-luvun lopulla kolmannen romaanin jälkeen hän uskalsi heittäytyä täysipäiväiseksi kirjailijaksi. Vuosien varrella kiitosta ja tunnustuksia on tullut sekä lukijoilta että kriitikoilta. Kaunokirjallisuuden Finlandian hän sai vuonna 2002 romaanista Juoksuhaudantie, ja eniten myyty on vuonna 2018 ilmestynyt henkilökuvateos Tuntematon Kimi Räikkönen.
Vuosi sitten Kari häkellytti kustannusmaailmaa julkaisemalla Helmi-romaaninsa vähittäiskauppaketjun kautta. Pirkka-merkillä varustettua kirjaa myytiin vain K-kaupoissa.
Nykyisin Kari osaa jo puhua tunneasioistakin
Minussa ei ole mitään kiinnostavaa. Niin Kari perustelee sitä, miksi yksi kirjoittamisen laji ei kiinnosta häntä lainkaan. Häneltä on turha odottaa omaelämäkerrallista kirjaa. Ajatuskin itseensä keskittymisestä on tylsä.
”Synnyin tammikuussa 1957 Porissa. Minulla on kaksi vanhempaa ja kolme nuorempaa sisarta… Hohhoijaa, nukahtaisin heti. Ja jos minun täytyisi viettää aikaa itseni kaltaisen ihmisen kanssa, kutsuisin todennäköisesti muitakin paikalle.”
Pohjimmiltaan Kari sanoo olleensa varsinkin nuorena ujo ja estoinen. Hän halusi kirjoittaa, mutta ei puhua.
”Erilaisissa kirjoihin liittyvissä tilaisuuksissa olen oppinut hiukan puhumaan, enää se ei ole yhtä tuskallista.”
Hän kertoo, että eräänlainen vedenjakaja oli vuoden 1997 Klassikko-romaani ja siihen liittyvä kirjakauppiaiden tilaisuus.
”Päätin silloin, että kerron kirjasta monisanaisemmin kuin ennen, puhuin muistaakseni 16 minuuttia. Aika moni oli ällistynyt, ja luin joidenkin kuulijoiden kasvoilta: se, joka on kannustanut tuota puhumaan, ottaa vastuun. Television viihdeohjelmaan suostuin, koska sain olla oma jäykkä itseni, joka vain lukee valmiiksi kirjoitettuja repliikkejä.”
Kirjailijoiden halutaan esiintyvän erilaisissa markkinointitilaisuuksissa, mutta Kari sanoo, että hänen kohdallaan hyöty on ollut toisinaan kyseenalainen.
”Tukholmassa Juoksuhaudantie-romaanin lehdistötilaisuudessa toimittaja kysyi minulta, olisiko kirjan päähenkilön pitänyt mennä terapiaan. Vastasin, että jos Rikoksen ja rangaistuksen päähenkilö olisi mennyt terapiaan, tuskin koko mestariteosta olisi olemassakaan. Vastaus oli kuulemma töykeä, ja sikäläinen kustantaja ilmoitti myöhemmin kohteliaasti, että on parempi, etten henkilökohtaisesti osallistu markkinointiin.”
Nykyisin Kari sanoo osaavansa puhua hiukan jopa tunneasioista. Se on kuulemma Tarja-vaimon sinnikkyyden ansiota. Pariskunta on ollut naimisissa vuodesta 1983, ja tunteista puhumisen opettelu jatkuu yhä.
”Tasoni on noussut merkittävästi. Läksin nollasta, ja nyt taso on kouluarvosanalla jo 7. Täytyy kuitenkin muistaa, että on asioita, jotka eivät selviä puhumalla. Elämme puhujien maailmassa, jossa vaikenijat ovat ahtaalla.”
Lue myös Kotiliesi.fi: Kirjailija Monika Fagerholm rakastui taiteilijakodin talonmieheen – ”Meitä yhdisti se, ettei meillä ole mitään yhteistä”
”Ehdottomassa ateismissa on jotain miltei koomista”
Yhteenkään puolueeseen Kari ei ole koskaan kuulunut eikä hän ole kokenut minkään sortin herätyksiä yhteiskunnallisissa tai kirkollisissa ismeissä. Kirjojen perusteella voisi kuitenkin päätellä, että kirjailija on pienen ihmisen puolella. Esimerkiksi viime vuonna ilmestyneessä Helmi-kirjassa pääosassa on muistisairas vanhus, jonka haasteita kuvataan lämpimästi ja koskettavasti.
”Omalla äidilläni oli lievä muistisairaus. Kun juttelin hänen kanssaan, hän hypähteli tarinoinnissa sujuvasti 1940-luvulta 1970-luvulle ja ties minne. Huvittavaa on, että kun itse tapaan nuoruuden kaverini, myös meidän jutuissamme pompitaan vuosikymmeniltä toisille. Onko se sitten muistisairautta vai portaatonta säätöä?”
Arvojaan miettiessään Kari siteeraa vanhaa demarivaikuttajaa, hän muistelee, että kyseessä oli Jacob Söderman. Tämän kerrotaan joskus vastanneen taivasuskoa koskeneeseen kysymykseen viittaamalla kauniiseen järvimaisemaan kesämökillään, että tuskin ainakaan kaikki tämä on pelkästään sosiaalidemokraattien aikaansaannosta.
”En osaa selittää henkisyyttäni, jota esiintyy joskus tiistaina, mutta sitten torstaina ei lainkaan. Elämässä on aina asioita, jotka jäävät mysteereiksi. Siksi esimerkiksi ehdottomassa ateismissa on jotakin miltei koomista. Kuinka voi kieltää jotakin, mitä ei silmällä näe? Se ajatus ei sovi minun pirtaani.”
”Jokaisen vuoro on jäädä vähitellen suosiolla varjoon”
Aika kevytmielisesti, niin Kari sanoo ajattelevansa vanhenemisesta. Haurastuminen on tavallaan pelottavaa, mutta oikeastaan varsin epäkiinnostavaa.
”Vanheneminen on väistämätöntä, vähän kuin hengitys. Ajattelen, että elämän kohdevalaisin on aina yhdessä ikäluokassa kerrallaan. Jokaisen vuoro on jäädä vähitellen suosiolla varjoon. Tämän pitäisi kuulua ihmisen tehdasasetuksiin.”
Elämän rajallisuus ei tule Karille yllätyksenä. Hän sanoo, että kaiken sattumanvaraisuus on tehty hänelle erittäin selväksi. Konkreettisin muistutus tuli vuonna 2012.
Silloin Kari ajeli kaikessa rauhassa kohti kesämökkiään, kun vastaantuleva auto ajautui jostain syystä hänen kaistalleen. Sen jälkeen ensimmäinen muistikuva on se, kuinka yläpuolella pörrää pelastushelikopteri ja häntä irrotetaan ulos autonromusta.
Sairaala-aika oli pitkä ja toipuminen vei vuoden, mutta nyt Kari pelaa sulkapalloa ja pyöräilee, eikä kipuja enää juurikaan ole. Autolla ajaminenkin on jatkunut.
Kari pohtii, että kai hänen iässään pitäisi miettiä kuolemaa, mutta eipä hän paljon mieti. Tosin muutama vuosi sitten aihe pulpahti hetkellisesti pintaan.
Tuolloin perheen kahdesta ruotsalaisesta paimenkoirasta vanhempi, nyt jo 12-vuotias Hertta näytti olevan selvästi kipeä. Kari kertoo, että Hertta meni pihan pensaikkoon, kaivoi siellä kuopan ja asettui siihen makaamaan. Se toimii lajinsa mukaisesti, uskoi, että on aika siirtyä syrjään. Koirat jättävät lauman, kun ne kokevat olevansa enemmän taakaksi kuin hyödyksi.
”Kuvittelen toisinaan vanhenevan itseni samaan tilanteeseen: nyt vaari ei jaksakaan enää tiskata eikä leikkiä eikä kirjoittaa tai edes tehdä ruokaa, joten vaari siirtyy suosiolla syrjään odottelemaan kuolemaa…”
Hertta hoidettiin kuntoon, ja sittemmin se on saanut seurakseen Taimin, joka on pian vuoden vanha. Elämä jatkuu, eikä Kari ole enää pohtinut sen rajallisuutta.
Lapsenlapsi sen sijaan on ehtinyt miettiä sitäkin asiaa. Eräänä päivänä hän kysyi yllättäen sensuroimattomaan tapaansa, että vaari, milloin sinä kuolet. Kari vastasi, että ei vaari tiedä. Siihen poika tokaisi mietteliäänä: niin, ehkä tiistaina.
Kari Hotakainen, 68
Työ: Kirjailija.
Perhe: Vaimo Tarja, kaksi aikuista tytärtä, kaksi lapsenlasta.
Koti: Omakotitalossa Pohjois-Vantaalla.
Ajankohtaista: Näytelmä Kirjamessut eli haastattelu joka meni päin helvettiä Suomen Komediateatterin Peacock-näyttämöllä Linnanmäellä sekä samanniminen kirja.
Juttu on julkaistu Anna-lehdessä 49/2025.
Sinua voi kiinnostaa myös:
