Suomalaiseen keskusteluun on noussut uusi taikasana: antitiede. Sillä voidaan kuitata epämiellyttävä kritiikki, ohittaa tutkimus ja välttää asiallinen väittely. Viime viikkoina termin ovat nostaneet esiin fyysikko Kari Enqvist Ylen kolumnissaan ja oikeushistorioitsija Jukka Kekkonen Haaste-lehden haastattelussa.
He varoittavat tiedevastaisuudesta, maalittamisesta ja populismista. Huoli sinänsä on ymmärrettävä. Ongelma on siinä, miten nämä akateemiset auktoriteetit itse ymmärtävät tieteen ja tiedekritiikin. Molemmat ovat Helsingin yliopiston emeritusprofessoreita — ja juuri siksi on huolestuttavaa, että tieteen puolustukseksi esitetyt argumentit jäävät näin ohuiksi. Jos tämä on suomalaisen tiede-establishmentin paras vastaus kritiikkiin, jokin on selvästi pielessä.
Kekkonen sentään tarttuu konkreettiseen ilmiöön — maahanmuuttajien yliedustukseen rikostilastoissa — mutta kuvaa sen tavalla, joka on räikeässä ristiriidassa ajankohtaisen tutkimusnäytön kanssa. Enqvist taas ei kytke varoituksiaan yhteenkään esimerkkiin.
Enqvistin kritiikki osuu lähinnä omaan nilkkaan
Kari Enqvist kirjoittaa maallikoiden käsitteellisestä sekavuudesta ja “ideologisista muoteista”. Silti hänen oma kolumninsa koostuu suurista historiallisista vertauksista ilman ainoatakaan analysoitua tapausta. Oikeistolainen tiedekritiikki rinnastuu hänen tarinassaan Ranskan vallankumoukseen, Mussoliniin ja amerikkalaisiin rokote-epäilijöihin – mutta yksikään konkreettinen väite ei päädy tarkasteltavaksi.
Erityisen ongelmallista on hänen tapansa käyttää Alan Sokalia esimerkkinä. Enqvist mainitsee Sokalın vasemmistolaisena – mikä pitääkin paikkansa – mutta antaa ymmärtää, että tämän kuuluisa tiedekepponen paljastaisi jotakin nykyisestä oikeistolaisesta tiedevastaisuudesta.
Todellisuudessa Sokal kritisoi vasemmiston omaa pseudotieteellisyyttä: relativistista hölynpölyä ja poliittista retoriikkaa, joka verhottiin tieteellisiksi ja vaikeaselkoisiksi käsitteiksi. Hänen viestinsä oli, että tieteen sisäinen ideologisoituminen on vaarallisempaa kuin kansalaisten skeptisyys. Sokal toisti saman myöhemmissä kirjoituksissaan: tieteen ydin uhkaa hämärtyä, kun poliittinen agenda ja trendikkäät ideat ohittavat metodologisen rehellisyyden.
Tapasin Sokalin viime kesänä Lontoossa woke-ilmiötä pohtivassa tilaisuudessa. En ollut uskoa korviani, kun hän kertoi perehtyneensä tutkimukseeni sosiaalitieteiden ideologisista vinoumista. Sokal piti artikkelistani, ja oli täysin samalla linjalla siitä, että tieteen suurimmat uhat tulevat usein akateemisesta maailmasta itsestään, sen poliittisesta yhdenmukaisuudesta. Juuri tämän näkökulman Enqvist sivuuttaa.
Hänen kolumninsa puolustaa tiedettä, mutta ei tee sitä tieteellisesti: ei esimerkein ja argumentein, vaan hämärillä mielikuvilla.
Kekkosen kliseet eivät kestä päivänvaloa
Jukka Kekkonen on eri tapaus. Hän tarttuu konkreettiseen faktaan: ulkomaalaistaustaisten yliedustukseen rikostilastoissa. Hän katsoo, ettei ilmiö johdu ”oman kulttuurin kelvottomuudesta”, vaan ”tukalista elinoloista”, jotka lisäävät ongelmakäyttäytymistä.
Näin yksinkertaista asia ei kuitenkaan ole.
Paras tutkimusnäyttö osoittaa selvästi, että mittava yliedustus ei koske kaikkia maahanmuuttajia, vaan vain tietyistä kulttuuripiireistä tulevia ryhmiä. Sosioekonomisten olosuhteiden huomioiminen kaventaa eroja jonkin verran, mutta ei poista niitä. ”Tukalat olot” eivät siis riitä selittämään afrikkalaisten ja Lähi-idän miesten yliedustusta Suomen rikostilastoissa.
Vielä merkittävämpää on, että ”tutkimusperusteisuutta” peräänkuuluttava Kekkonen ei mainitse valtion rahoittamaa systemaattista katsausta Syrjäytymisen ja huono-osaisuuden yhteys turvallisuuteen (2023). Se käy läpi kaikki pohjoismaiset kausaalitutkimukset huono-osaisuuden vaikutuksesta rikollisuuteen – eikä tue Kekkosen selitysmallia. Katsauksen mukaan ei ole uskottavaa kausaalista näyttöä siita, että huono-osaisuus sinänsä lisäisi rikollisuutta. Suurin osa tilastollisesta yhteydestä selittyy valikoitumisella – yksilöllisillä ominaisuuksilla, kuten impulsiivisuus ja kognitiiviset vajeet, jotka altistavat rikollisuuteen taipuvaiset henkilöt heikkoon sosioekonomiseen asemaan.
Kekkosen esimerkki on siis todellinen, mutta hänen tarjoamansa selitysmalli ei kestä empiiristä tarkastelua. Siksi hänen oma lausumansa kuulostaa erityisen ironiselta:
“Tutkimusperusteisuus on entistä tärkeämpää polarisoituneessa ilmapiirissä.”
Täsmälleen näin – ja juuri siksi on ongelmallista, että hän itse ohittaa valtion tilaaman systemaattisen katsauksen keskeiset johtopäätökset.
Todellinen tiedevastaisuus löytyy usein talon sisältä
Kari Enqvist ja Jukka Kekkonen ovat oikeassa yhdessä asiassa: tieteen legitimiteetti on heikentynyt.
Mutta he ovat väärässä ilmiön alkuperän suhteen. Tiedettä eivät murenna taksikuskit tai somekansa, vaan yliopistojen sisäinen ideologisoituminen. Kun aktivistitutkimus, poliittinen portinvartijuus ja tieteen sisäinen itsesensuuri jätetään käsittelemättä, tiedeyhteisö menettää uskottavuutensa vaatiessaan kansalaisilta ”tutkimusperusteista ajattelua”.
Poimintoja videosisällöistämme
Olen itse sosiologian ja kriminologian professori. Uskon empiiriseen tutkimukseen, avoimeen keskusteluun ja siihen, että tiede kestää kritiikin, kunhan se pysyy rehellisenä. Se, mitä tiede ei kestä, on:
- Tulosten valikoiva tulkinta poliittisin perustein
- vastustajien leimaaminen ”antitieteeksi”
- aiheiden välttely maineen tai mukavuuden vuoksi
Lopulta kysymys on yksinkertainen: Haluammeko tieteen, joka etsii totuutta vai tieteen, joka suojelee poliittista tarinaa ja yliopistovaen saavutettuja etuja?
Jos valitsemme jälkimmäisen, antitiede ei ole ulkopuolinen uhka, vaan jotain, jonka olemme itse rakentaneet.