Leena Uotilalle oli pitkään ominaista sanoa aina ensin ei. Sitten hän oppi käsittelemään ominaisuuttaan.
Ei liene liioiteltua sanoa, että Leena Uotila elää 78-vuotiaana kulta-aikaansa elokuvanäyttelijänä. Hän on niittänyt kiitosta päärooleistaan niin Mummola– kuin Teräsleidit-elokuvissakin. Teräsleidit oli vuoden 2021 katsotuin kotimainen elokuva, joten ei ihme, että siitä on tehty kakkososa, joka saa ensi-iltansa joulupäivänä.
”Aina on hienoa, kun minua pyydetään rooliin. Olen vähän hämillänikin siitä, eihän sitä itseään näe. Luottamus lämmittää mieltä. Ohjaajat ajattelevat, että pärjään ja pystyn vetämään roolin, joka vie tarinaa eteenpäin.”
Leena toteaa, että hän ei ole ainoa suosittu vanha naisnäyttelijä. Teräsleideissä esiintyy muiden muassa Seela Sella.
”Uskon suosiomme johtuvan naisohjaajista ja -käsikirjoittajista. He peilaavat elämäänsä ja lapsuuttaan. Heidän elämässään ovat läsnä äidit, mummot ja tädit, jotka tulevat myös heidän elokuviinsa.”
Teräsleidit ravistelee kliseitä vanhoista naisista kiltteinä, höpsöinä mummeleina. Se muistuttaa, että vanhat ihmiset elävät tätä päivää ja ovat keskenään hyvin erilaisia.
Leena ei tietenkään voi paljastaa Teräsleidit-elokuvan kakkososan juonta. Sen verran hän kertoo, että jälleen sattuu ja tapahtuu.
”Tilanteet vaativat, että leidit lähtevät tien päälle, jopa kohti Jäämerta.”
”Teen niin kuin haluan”
Pikkutytöstä asti Leena halusi näyttelijäksi.
”Olen myös aina ollut erittäin itsepäinen. Teen just niin kuin haluan.”
Joskus hän on joutunut toteamaan olleensa väärässä joissakin asioissa. Itsepäisyys koitui muun muassa yhden puuveneen kohtaloksi, kun Leena päätti käsitellä sitä omalla seoksellaan, johon kuului pellavaöljyn ja tervan lisäksi liikaa tärpättiä.
Leenalla on ollut tapana sanoa aina ensin ei. Viisikymppisenä hän sitten luki lehdestä, että hämäläiset sisäistävät asiat sanomalla ensin ei. Siten he pelaavat itselleen aikaa, ja vastaus voikin jonkin ajan kuluttua olla kyllä. Leenahan on isänsä puolelta hämäläistä sukua!
”Huomasin, että teen juuri noin. Muille se on näyttäytynyt komenteluna. Oli vapauttavaa ymmärtää, että se on piirre persoonassani. Sen jälkeen en sanonut enää heti ei, vaan olin hiljaa tai vaihdoin puheenaihetta. Kun asia tuli uudelleen esille, olin jo saanut miettimisaikaa.”
Kun Leena juttelee pöydän yli, tuntuu kuin kohtaisin 1970-luvulla tv-ruudussa näkemäni nuoren Solveigin suoran katseen. Lassi Sinkkosen romaaniin perustunut, Reima Kekäläisen ohjaama Solveigin laulu oli 26-vuotiaan Leenan valtakunnallinen läpimurto. Ääni taas palauttaa mieleen 1990-luvun Muumilaakson tarinoita -sarjan, erityisesti rouva Vilijonkan persoonan. Teatterissa Leena on näytellyt 1970-luvun alusta ja näyttelee yhä. Syksyllä hän esiintyi Espoon teatterissa Sinna Virtasen ohjaamassa näytelmässä Arakhne. Antiikin taruun perustuva esitys oli pelkistettyä, modernia teatteria, jolle Helsingin Sanomien kriitikko antoi viisi tähteä. Leenan rooliin kuului muun muassa kymmenen sivun mittainen monologi. Hänestä oli mieluisaa työskennellä itseään vuosikymmeniä nuorempien kollegojen kanssa.
”Ei ole vielä tullut vastaan estettä, etten olisi päässyt näyttämölle.”
Vaivoin kasvatettu
Leena kasvoi perheensä ainoana lapsena Helsingissä. Isä Erkki Uotila oli näyttelijä, Taimi-äiti töissä pankissa. Äidinäiti halusi pitää kiinni kahdesta tyttärestään, ja kiltteinä nämä kokoontuivat perheineen äitinsä luokse viikonloppuisin. Leenasta se oli kivaa, koska hän sai leikkiä samanikäisen serkkunsa kanssa.
Leenan perhe asui Töölössä, mutta hän vietti lapsena paljon aikaa isovanhempiensa luona Hakaniemessä.
”Parhaita lapsuusmuistojani on se, kun nukuin patjalla isoäidin luona ja katselin Siltasaarenkatua ajavien autojen valokiiloja, jotka liikkuivat katossa. Raitiovaunujen ääni on lapsuuteni musiikkia.”
Leenan mielestä vanhemmilla ei ollut kasvatustaitoja. Sota oli juuri loppunut, ja jälleenrakennus oli käynnissä. Vanhemmat kävivät töissä ja keskittyivät saamaan elämänsä järjestykseen. Ei ollut edellytyksiä tai mahdollisuuksia kiinnittää lapsiin sen kummempaa huomiota. Lasten tehtävä oli pysyä poissa jaloista. Pahanteosta rangaistiin risulla ja vyöllä.
”Olen sulkenut mielestäni pois sen, miltä hakkaaminen tuntui. Parhaiten muistan, miten meitä serkkuni kanssa seisotettiin nurkassa niin kauan, että pyytäisimme anteeksi ja sanoisimme olevamme kilttejä. Minähän en pyytänyt anteeksi, ja nurkassa meni tunti toisensa jälkeen.”
Selkäsaunojen ketjun Leena katkaisi tultuaan itse äidiksi 1970-luvulla. Väkivalta oli täysin poissuljettua. Toisen ketjun hän katkaisi tekemällä omasta kodistaan avoimen, jollainen hänen lapsuudenkotinsa ei ollut.
”Kun toiset lapset tulivat hakemaan minua ja serkkuani, heitä ei päästetty sisälle. Jos olimme syömässä, heidän piti odottaa ulkona. Lapselta ei kysytty, oliko hän syönyt tai halusiko hän syötävää. Ehkä ruokaa ei olisi riittänyt, en tiedä. Meillä ovet ovat olleet aina auki vieraille.”
Riidellä – ja sopia
Puolisonsa, näytelmäkirjailija ja käsikirjoittaja Henri Kapulaisen Leena kohtasi Eteläsuomalaisessa osakunnassa.
”Hän oli niin hullu. Hänellä oli erikoisnumero, jossa hän tanssi käsillään. Hänen verbaliikkansa oli uskomatonta, ja hän piti loistavia puheita. Se viehätti minua, koska olen pitänyt aina suomen kielestä”, Leena muistelee.
Kapulainen ei enää Leenan mukaan suostu pitämään puheita, mutta kiteyttää kyllä joitakin asioita niin, että vaimoa naurattaa.
Leena on ollut yhdessä puolisonsa kanssa vuodesta 1971, yli 54 vuotta. Yhtenä suhteen liimoista hän pitää sitä, että pari osaa riidellä ja myös sopia kiistat nopeasti.
”Äitini oli maailmanluokan mykkäkoulun pitäjä. Se oli sietämätöntä. Olen yrittänyt pitää huolen siitä, etten tee samaa, koska siitä tulee kaunaiseksi. Yritän ratkaista ongelmat ihmissuhteissa heti, sillä muuten ne vaivaavat minua.”
Asioiden selvittelyssä äänenvoimakkuus on kuitenkin hiljentynyt vuosien varrella.
Helsingin kaupunginteatterissa työskennellessään Leena huomasi, että ennen näytökseen lähtöä hän sai aikaiseksi pienen riidan tai nalkutuksen.
”Keräsin sillä energiaa ja adrenaliinia. Sanoin myös Kapulaiselle, ettei sitä tarvitse ottaa vakavasti. Ehkä hän oli tajunnut sen jo paljon aikaisemmin kuin minä itse. Tapa jäi myöhemmin pois.”
Ymmärtäväinen realisti
Käytännön asioissa Leena on perheen realisti, jolla on jalat maassa.
”Kapulainen ei ole käynyt realismin kurssia. Olen kuitenkin mielestäni varsin ymmärtäväinen ja ainakin yritän antaa taustatukea hänen kaikennäköisille puuhilleen. Paitsi että hän rakentaa näytelmiä, hän rakentaa aina kesäpaikalle jotain. Viime aikoina ne ovat olleet terasseja. Tavaroita hän voisi siirtää omille paikoilleen. Siitä tulee sanomista.”
Leena hoitaa laajakaistaliittymät ja sähkösopimukset ja vastaa arjen sujumisesta.
”Jos Kapulainen lähtisi kuukaudeksi maalle, se ei tuntuisi missään. Elämä jatkuisi sellaisena kuin se on.”
Teatterissa pariskunta käy yhdessä. Leena katsoo esityksiä mielellään ammattinsakin takia. Elokuviin Leena menee enimmäkseen yksin, ja hyvät elokuvat tuottavat hänelle paljon riemua. Kirjoista pariskunta keskustelee mielellään, ja ne siirtyvät vuoron perään toiselta toiselle.
Kapulainen on Leenan mielestä sosiaalisesti taitavampi kuin hän itse. Leena seurailee tilanteita ja kyselee puolisoltaan, miten tämä luo keskusteluyhteyden toisen ihmisen kanssa. Leena ei osaa tarttua yksityiskohtiin ja kysellä enemmän.
”En kehtaa kysyä, koska koen sen utelemisena. En myöskään osaa johdatella keskusteluun vaan sanon asiat suoraan. Se kuuluu mielestäni helsinkiläisyyteen. Kapulainen sitten toteaa, että olisit voinut tuonkin sanoa vähän pehmeämmin tai ystävällisemmin.”
Elämän isoissa kysymyksissä Leena sen sijaan ei usko juuri kenenkään pärjäävän aivan yksin. Hän kysyy neuvoa ystäviltään. Kavereiden kanssa ja kotona puhutaan ilmastokysymyksistä ja siitä, miten pystyisi vaikuttamaan asiaan. Matkustavilta kavereilta hän kyselee esimerkiksi, miten pääsee junalla parhaiten Pariisiin tai Roomaan. Myös terveysasioista Leena keskustelee ystäviensä kesken.
Lapset luovilla aloilla
Leena sai esikoisensa Annun vuonna 1975. Arttu syntyi 1981.
Lapset suuntautuivat luoville aloille. Annu Kapulaisesta tuli kuvataiteilija, Arttu Kapulaisesta näyttelijä.
Kun Arttu oli Teatterikorkeakoulussa, Leena ja hän keskustelivat paljon. Itsekin koulussa opettanut äiti halusi tietää, millaista opetus oli Artun aikana. Äiti ja poika katsovat toistensa esityksiä ja kommentoivat niitä.
”Suhteemme on hyvin kollegiaalinen”, Leena toteaa.
Tyttärensä mukana Leena käy katsomassa gallerianäyttelyitä, joita ei ehkä itse löytäisi. Kuvataide on kuitenkin kuulunut Leenan elämään lapsesta asti. Isällä oli paljon kuvataiteilijatuttuja, joten kotona oli taidetta. Leena piirsi ja maalasi vesiväreillä.
”Isäni kehotti minua harjoittelemaan maalaamista ja piirtämistä. Kopioin kotonamme olleita tauluja. Se oli hyvää harjoitusta kädelle”, hän muistelee.
Koko perhe lähellä
Lastensa kanssa Leena on paljon tekemisissä. Kaikki asuvat Helsingissä, joten yhteyttä on helppo pitää. Leena ja hänen puolisonsa pyrkivät myös olemaan avuksi käytännön asioissa tarpeen mukaan.
Isoäiti Leena on ollut jo parikymmentä vuotta. Artun kolme lasta ovat nyt 20-,18- ja 12-vuotiaita. Heillä on yhteinen perinne käydä Sirkus Finlandiassa, mutta tänä syksynä se jäi väliin Leenan työkiireiden takia. Keskimmäistä poikaa hän kuljettaa silloin tällöin jääkiekkotreeneihin, ja autossa on aikaa jutella. Nuorimmaista hän on vienyt teatteriin.
”Lapsenlapsien näkeminen tuo iloa. On ihanaa saada kerätyksi heidät yhteen ruokapöydän ääreen.”
Fyysisestä kunnosta huolehtiminen on Leenalle tärkeää. Hän pyrkii kävelemään päivittäin ainakin tunnin. Kahdesti viikossa hän vesijuoksee tunnin kerrallaan. Hän käy kuntosalilla ja joogaa kotona.
”En voi rehellisesti sanoa, että olisi kiva vanheta fyysisesti. Yritän vastustaa sitä kaikin mahdollisin keinoin.”
Henkisesti vanhuus on Leenan mielestä mielenkiintoista.
”Mitä kauemmin elää, sitä enemmän näkee ja kokee. Pyrin olemaan itselleni armollinen ja nauramaan sille, että palaan kotoa lähtiessäni kolmesti takaisin unohdettuani kännykän ja tarkastaakseni, onko hella päällä.”
Juttu on julkaistu Vivassa 12/2025.
Leena Uotila, 78
SYNTYI: Helsingissä 1947.
ASUU: Helsingissä.
PERHE: Puoliso Henri Kapulainen. Parilla on kaksi lasta ja kolme lastenlasta.
URA: Näyttelijä. Jäi eläkkeelle Helsingin kaupunginteatterista 2015. Sen jälkeen teatteri- ja elokuvarooleja. Pääroolit Teräsleidit-elokuvassa ja Mummolassa. Joulupäivänä saa ensi-iltansa Teräsleidit – kuin viimeistä päivää.
HARRASTUKSET: Lukeminen, teatteri, taidenäyttelyt, vesijuoksu, kuntosalilla käyminen, jooga ja käveleminen.
Sinua voi kiinnostaa myös:
