Donald Trumpin suuri sopimus – ”Big Deal” – voisi olla Yhdysvaltain ja EU:n palaaminen yhteistyön tielle Venäjän kanssa, kirjoittaa entinen ulkoministeri Paavo Väyrynen.
Yhdysvaltain hallitus julkaisi äskettäin uuden kansallisen turvallisuusstrategiansa.
Euroopassa ja myös Suomessa strategia on aiheuttanut hämmennystä senkin vuoksi, että siinä asetetaan keskeiseksi tavoitteeksi Venäjän ja Euroopan välisten suhteiden parantaminen.
Strategiassa Eurooppaa moititaan siitä, että meiltä puuttuu itseluottamusta suhteissamme Venäjään, vaikka meillä on siihen nähden merkittävä ylivoima lähes joka suhteessa, ydinaseita lukuun ottamatta.
Strategiassa arvostellaan sitä, että monet eurooppalaiset pitävät Venäjää eksistentiaalisena uhkana.
Yhdysvalloilta todetaan tarvittavan huomattavia diplomaattisia ponnistuksia Euroopan ja Venäjän välisten suhteitten hoitamiseen, jotta voitaisiin luoda strategista vakautta koko Euraasian mantereelle ja lieventää konfliktien riskiä Venäjän ja Euroopan valtioiden välillä.
Eurooppalaisten valtavan enemmistön todetaan haluavan rauhaa, mutta tämä ei vaikuta heikkojen hallitusten politiikkaan.
Strategia tuo mieleeni lukuisat vuosien varrella julkaisemani kirjoitukset, joiden aiheena on ollut Donald Trumpin geopoliittinen ”Big Deal”, tiivis yhteistyö Euroopan, Venäjän ja Yhdysvaltain välillä.
Tästä kirjoitin heti Trumpin valinnan jälkeen 10.11.2016 julkaisemassani blogissa ”Donald Trumpin ”Big Deal”?.
Kirjoitin, että Yhdysvaltain uusi presidentti Donald Trump on suurten kauppojen ja sopimusten mies. Kansainvälisessä politiikassa hän saattaa tavoitella jotakin samankaltaista kuin Ronald Reagan aikoinaan.
Voidaan sanoa, että Ronald Reagan lopetti kylmän sodan kauden. Hän käynnisti niin mittavan asevarustelun, että talousvaikeuksista kärsineellä Neuvostoliitolla ei ollut varaa vastata siihen. Tämä myötävaikutti historiallisten aseriisuntasopimusten solmimiseen ja lopulta myös Neuvostoliiton ja Varsovan liiton hajoamiseen.
Kylmän sodan kauden päätyttyä käynnistyi globalisaatio, jonka ansiosta monet entiset kehitysmaat ovat vaurastuneet ja haastavat nyt Yhdysvaltain taloudellisen johtoaseman. Jotkut niistä haastavat myös Yhdysvaltain poliittista ja ajan oloon jopa sotilaallista johtajuutta. Yhdysvalloissa koetaan, että globalisaatio on vahingoittanut maan taloutta ja työllisyyttä.
Kävin blogissani läpi kylmän sodan kauden jälkeen koettujen geopoliittisten muutosten seuraukset:
”Länsimaiden ja Venäjän vastakkainasettelu tiukkoine pakotteineen on ajanut Venäjää yhä tiiviimpään yhteistyöhön nousevien BRICS-maiden – varsinkin Kiinan ja Intian – kanssa.
Donald Trumpin suuri sopimus – ”Big Deal” – voisi olla Yhdysvaltain ja EU:n palaaminen yhteistyön tielle Venäjän kanssa. Yhdessä ne voivat rakentaa vastapainoa globaaleille kilpailijoille.
Suomelle olisi suuri helpotus, jos suurvaltasuhteet alkaisivat jälleen lientyä. Tämän hyväksi kannattaa tehdä työtä.”
Palasin asiaan 7. heinäkuuta 2018 julkaisemassani blogissa ”Donald Trumpin ”Big Deal” etenee”.
Kirjoitus liittyi presidentti Sauli Niinistön isännöimään Donald Trumpin ja Vladimir Putinin tapaamiseen Helsingissä:
”Viime aikoihin saakka on näyttänyt siltä, että olin erehtynyt arviossani. Trump joutui sisäpoliittisten paineiden vuoksi hyväksymään jopa Venäjälle asetettujen pakotteiden tiukentamisen. Euroopan unioni ja Yhdysvallat ovat kauppasodan partaalla. Eurooppalaisia Nato-liittolaisia Trump on kovistellut kantamaan suurempaa taakkaa puolustusmenoista.
Vladimir Putinin ja Donald Trumpin tapaaminen Helsingissä aloittanee kehityksen, jonka kautta Yhdysvallat ja Venäjä palaavat yhteistyön tielle.
Turvallisuuspolitiikassa tämä merkinnee toisen osapuolen legitiimien turvallisuusetujen huomioon ottamista, mikä vahvistaisi kansainvälistä turvallisuutta.
Osaltaan tämä saattaisi helpottaa myös EU:n ja Venäjän suhteiden normalisoitumista. Poliittisella tasolla ”Big Deal” alkaisi toteutua.”
Venäjä ja Ukraina olivat vahvasti esillä, kun Joe Biden ja Donald Trump kamppailivat vuoden 2020 presidentinvaaleissa.
Kun Joe Biden astui voittajana Valkoiseen taloon, Yhdysvallat palasi siihen strategiaan, jota hän oli Barack Obaman varapresidenttinä toteuttanut.
Keväällä 2021 Joe Biden ryhtyi mm. Washington Postin mukaan käynnistämään ”uutta kylmää sotaa” Venäjän ja Kiinan johtamien autoritaaristen maiden ja Yhdysvaltain johtamien demokraattisten valtioiden välille.
Tähän suunnitelmaan sisältyi myös Suomen ja Ruotsin Nato-jäsenyys. Vuoden 2021 lopulla Joe Bidenin kerrotaan ”vokotelleen” Sauli Niinistöä siihen, että hakisimme Nato-jäsenyyttä.
”Vokotteleminen” ei ollut vaikeaa, kun Sauli Niinistö oli jo aikaisemmin ryhtynyt jäsenyyttä ajamaan.
Vuoden 2021 lopulla Venäjä esitti Natolle ja Yhdysvalloille neuvotteluja Euroopan turvallisuutta vahvistavista järjestelyistä. Ehdotukset toimitettiin lukuisille EU:n jäsenmaillekin, myös Suomelle.
Ehdotuksiin ei tartuttu. Suomen hallitus presidentti Sauli Niinistön johdolla ryhtyi aktiivisesti torjumaan neuvottelutarjousta. Tulkinta oli, että Venäjän neuvottelualoite johtaisi siihen, että Suomi menettäisi Nato-optionsa.
Valitettavasti ei ymmärretty, että ehdotukset olisivat olleet pohjana käytäville neuvotteluille. Siitä olisi varmaankin voitu sopia, että Suomen ja Ruotsin optiot olisivat jääneet voimaan.
Neuvotteluissa olisi ilmeisesti sovittu aserajoitus- ja valvontajärjestelyistä, jotka olisivat koskeneet kaikkia maita, myös Venäjää.
Tämä olisi ollut se ”diili”, jolla sodan puhkeaminen olisi presidentti Donald Trumpin mukaan voitu estää.
Venäjä hyökkäsi Ukrainaan 24.2.2022.
Maaliskuun 20. päivänä, pian Venäjän hyökkäyksen jälkeen, kirjoitin blogin ”Joe Bidenin politiikasta Donald Trumpin strategiaan?”.
Harmittelin sitä, että Suomessa käydyssä keskustelussa ei ollut juuri lainkaan käsitelty Ukrainan kriisin kytköksiä suurvaltapolitiikkaan eikä Yhdysvaltain sisäiseen valtataisteluun:
”On mahdollista ja jopa todennäköistä, että Donald Trump valitaan vuoden 2024 vaaleissa uudelleen maan presidentiksi. Näköpiirissä ei ole varteenotettavaa kilpailijaa sen paremmin republikaanien kuin demokraattienkaan keskuudessa.
Donald Trumpin paluu muuttaisi ilmeisesti jälleen perusteellisesti Yhdysvaltain strategian. Tämä pitäisi Suomessa ja muuallakin Euroopassa ottaa huomioon.”
Suomessa tätä mahdollisuutta ei otettu huomioon.
Politiikka rakennettiin kahden hyvin epävarman kortin varaan: Joe Biden valitaan uudelleen, ja Venäjä häviää sodan Ukrainaa vastaan.
Vai kiirehdittiinkö Nato-jäsenyyttä sen vuoksi, että ratkaisu saataisiin varmuuden vuoksi aikaan Bidenin presidenttikauden aikana? Pidettiinkö tätä viimeisenä mahdollisuutena päästä Natoon?
Kun Venäjä oli hyökännyt Ukrainaan, ensimmäinen reaktio oli, ettei Suomi voi sodan aikana ryhtyä Nato-jäsenyyttä hakemaan.
Tällä kannalla oli 7.3.2022 antamassaan haastattelussa myös Alexander Stubb. Myöhemmin hänen kantansa muuttui.
Jos jäsenyyttä olisi harkittu kaikessa rauhassa, siitä päättäminen olisi siirtynyt Donald Trumpin presidenttikaudelle. Tällöin meitä ei olisi Natoon ainakaan ”vokoteltu”.
Nyt olemme joutuneet omituiseen tilanteeseen.
Suomi on kuulunut niihin Euroopan maihin, jotka ovat julistaneet pitävänsä Venäjää eksistentiaalisena uhkana eli pysyvänä vaarana olemassaolollemme. Kaikki yhteydet ja yhteistyö on katkaistu. Kielenkäyttö on ollut jyrkempää kuin muilla EU- ja Nato-mailla.
Tärkeimmän liittolaisensa kanssa Suomi on turvallisuuspolitiikasta täysin eri mieltä.
Kirjoittaja on Suomen ulkopolitiikasta väitellyt valtiotieteen tohtori, kansainvälisten suhteiden dosentti ja entinen ulkoministeri.