Euroopan maiden pitää pystyä takaamaan Ukrainen turvallisuus riittävän vahvasti, jos ja kun Yhdysvaltoihin ei voi luottaa, kirjoittaa VTM Henri Korhonen.
Henry Kissinger totesi jo 1970 – luvulla, ettei Euroopasta löydy yhtä numeroa, johon voisi soittaa.
Toisen maailmansodan ja presidenttien Rooseveltin-Trumanin jälkeen USA:ssa on ollut monia ansioituneita ja transatlanttiseen yhteyteen sitoutuneita hallintoja, mutta suurvallan perustoimintamalli on silti sopia suurvaltojen kesken asioista ja jättää pienemmät maat reunoille sopeutumaan.
Eurooppa on etsinyt itseään ulko- ja turvallisuuspolitiikan alalla yhteisön perustamisesta 1951 lähtien.
Vuoden 1999 Saksan Kölnissä sovittiin 60 000 sotilaan kriisinhallintajoukkojen perustamisesta. Kaikissa päätöksissä on aina alleviivattu, että tarkoitus ei kuitenkaan ole korvata Natoa, koska kaikki jäsenmaat kuuluvat sotilasliittoon.
Miksei EU:lla voi olla myös omia sotilasrakenteita? Onko Euroopasta yhdeksi toimijaksi, jossa Brysselin numero on yhtä tärkeä kuin Washingtonin, Moskovan ja Pekingin? Huolimatta ääriliikkeistä, demokratiaa uhkaavista digijäteistä ja Unkarin tapaisista rikkurivaltioista.
Molotovin – Ribbentropin ns. hyökkäämättömyyssopimus 23.8.1939 natsi-Saksan ja Neuvostoliiton välillä jakoi tuolloin Euroopan etupiireihin, joihin Suomikin tuli vedetyksi mukaan.
Nykyinen tilanne Ukrainan sodan suhteen muistuttaa kylmäävästi noista ajoista sillä erotuksella, että nyt presidentti Donald Trumpin johdolla Yhdysvallat on jakamassa Eurooppaa Ukrainan yli yhdessä Venäjän kanssa samalla koko EU:n ohi ja vahingoksi.
Painopiste USA:lla on siirtynyt hitaasti Aasiaa kohti jo George W. Bushin kaudelta 2001 lähtien, mutta Trumpin politiikan punaisena lankana ovat nopeat ja suuret pikavoitot omaan taskuun keinoja kaihtamatta. Laskut ja seuraukset lähinnä muiden vastuulle.
Suomessa presidentti Sauli Niinistö ampui lopulta alas YYA-ajan perinteen ja torjui suoraan Vladimir Putinin etupiirivaatimukset, eli Naton laajenemisen rajoittamispyrkimykset syksyllä 2021.
Diplomatia ei silti riittänyt Ukrainan sodan estämiseen, koska Venäjä oli päättänyt aloittaa sodan joka tapauksessa.
Uusi presidentti Alexander Stubb ja Naton pääsihteeri Mark Rutte ovat pyrkineet pitämään Trumpin historian oikealla puolella ja jatkamaan sitoutumista Ukrainan tukemiseen sekä Venäjä-pakotteiden tiukentamiseen.
Ukrainan presidentti Volodymyr Zelenskyi sanoi tarvitsevansa aseita eikä kyytiä 24.2.2022 Venäjän täyden hyökkäyksen alettua. Tämä pätee edelleen.
Yhdysvallat, Kiina ja EU ovat maailman kolme suurinta mahtia bruttokansantuotteilla ja sotilasbudjeteilla laskettuna.
Kiina hyötyy Ukrainan sodan jatkumisesta, eikä sillä ole intressiä painostaa Venäjää rauhaan. Maa ostaa halpaa fossiilienergiaa sekä vie kaksikäyttötuotteitä Venäjälle.
Kiina on avoimesti julistanut tavoittelevansa Taiwanin liittämistä itseensä sotatoimin ja odottaa vain oikeaa hetkeä iskeä.
Arvaamaton ja heikko, paljon myös Putinin ehdoilla pelaava kelvoton Trumpin hallinto luo epävarmuutta Naton sisälle.
Asetelma on vahva kannustin Xi Jinpingin rautaisella diktatuurilla johtamalle Kiinalle. Xi ei hätkähdä Trumpin tulleista, koska on varautunut näihinkin tarkasti.
Ukrainan täydellisestä itsemääräämisoikeudesta ei käy tinkiminen. Asevoimien kokoa ei tule rajoittaa eikä alueita missään tapauksessa luovuttaa viholliselle.
Etyjin olisi mahdollista valvoa tulitaukoa ja rauhan säilymistä nyt Venäjän miehittämillä alueilla.
Euroopan maiden pitää pystyä takaamaan maan turvallisuus riittävän vahvasti, jos ja kun Yhdysvaltoihin ei voi luottaa. EU-jäsenyyshanke on täysin Ukrainan ja EU:n asia.
Yhdysvalloissa presidentti Richard Nixon teki historiallisen matkansa Kiinaan helmikuussa 1972. Nixon avasi uuden lehden suurvaltasuhteissa saadakseen Kiinasta vipuvartta Neuvostoliiton kanssa käytäviin aserajoitusneuvotteluihin.
Tämä tuotti tulosta, vaikka Maon punaisen Kiinan tunnustamisella oli toki myös oma hintansa. Taiwan menetti paikkansa YK:ssa.
Olisiko EU:lla kykyä ja rohkeutta tehdä Nixonin tapaan uusia avauksia ja hankkia vahvempia liittolaisia sekä sotilaallisia yhteistyömuotoja muualta maailmasta Yhdysvaltain lisäksi ja myös sen tilalle? Esimerkiksi Kanada, Japani, Etelä-Korea ja Australia ovat tärkeitä maita, joiden panosta tarvitaan myös Ukrainan pelastamisessa.
EU voi myös myydä aseita Etelä-Korealle ja Japanille, joiden merkitys Pohjois-Korean ja Kiinan uhan patoamisessa varsinkin Taiwania kohtaan on merkittävä tekijä.
Esimerkiksi BRICS-yhteisö on perustettu länsimaiden vastapainoksi ja kilpailijaksi. Euroopan on hyvä herätä tähän kilpailuun eikä nojata vain Yhdysvaltoihin. Unioni tarvitsee oman yhteisen aseteollisuuden rahaliiton lisäksi.
Gazan kansanmurhaan tahriintunut Israel on pääministeri Benjamin Netanjahun johdolla Trumpin harvoja kavereita, mutta on siksi kiusallinen asekauppias Euroopan maille, myös Suomelle.
Israel on lypsänyt poliittista ja taloudellista tukea USA:lta ja Euroopalta 1948 lähtien oman turvallisuutensa takaamiseksi, mutta ei silti tue Ukrainaa koska Putin hiljaa hyväksyy Netanjahun politiikan ml. iskut Syyriaan ja Iraniin.
Iranin tuki Venäjälle Ukrainassa ei ole kuitenkaan ratkaisevan tärkeä. Toisaalta edes Trump ei kehtaa eikä pysty pettämään Israelia Ukrainan tavoin ja yrittää myydä maata tämän vihollisille, koska tuotto-odotus tässä diilissä olisi hyvin matala. Israelissa on myös merkittävä venäläisvähemmistö.
Euroopalla on ollut Kissingerin kysymä puhelinnumero jo Jean Monnetin ajasta 1952 lähtien.
Kysymys kuuluukin, onko valtioliitolla sitä numeroa, josta joku sanoo Putinille ja Trumpille, että Ukrainaa ei kukaan myy hyökkääjälle ja maan täysi vapaus taataan hinnalla ja keinolla millä tahansa. Euroopan pitää ottaa juuri Kissingerin aikanaan edustama rooli ja sukkuloida maailmalla uusia liittoutumia rakentaen, omia etujaan edistäen eikä odottaa, että joku ehkä soittaa.
Kirjoittaja on ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan perehtynyt valtiotieteiden maisteri Espoosta.