Satiirin tekeminen absurdin sekopäisestä maailmasta on todella vaikeaa. Ari Asterin ensimmäiseen koronapandemiavuoteen sijoittuva Eddington-elokuva yrittää nauraa kaikkien osapuolten kustannuksella.
Ensi-ilta: 22.8.2025
Alkuperäisnimi: Eddington
Ohjaus: Ari Aster
Käsikirjoitus: Ari Aster
Pääosissa: Joaquin Phoenix, Pedro Pascal, Emma Stone, Austin Butler, Luke Grimes & Micheal Ward
Pituus: 148 minuuttia
Ikäraja: K16
Kahden suru on todellista kauhua -genren täysosuman jälkeen Ari Aster ohjasi reippaasti mielipiteitä jakaneen Beau is Afraid -komedian.
Parin vuoden takaisen abstraktin pikimustan komedian tyyli ärsytti tahallaan monia Hereditary– ja Midsommar-kauhuleffojen faneja.
Joaquin Phoenixin tähdittämän, kaikkiin mahdollisiin ahdistuksen aiheisiin, neurooseihin, itseinhoon ja syyllisyydentunteisiin keskittynyt visuaalinen ilotulitus oli omalla tavallaan yhtä ahdistava elokuva kuin Asterin edeltävät kauhuhitit.
Eddington on toista maata.
Asterin uutuus ei missään tapauksessa ole huono elokuva. Se jatkaa osittain Beau is Afraidin viitoittamalla tiellä, mutta ylipitkä satiiri ei onnistu sanomaan aiheistaan oikein mitään syvällistä. Pandemiakesään 2020 sijoittuva teos yrittää naureskella kaikkien osapuolten kustannuksella. Lopputulos on kuin elokuvan muodon ottanut nykyhetken demokraattipuolueen keskitien valtaapitävä, joka ei saa edistettyä omaa asiaansa tai vastustettua kunnolla USA:n nykyhallinnon hulluuksia.
Aster on elokuvallaan osittain sekä liian ajoissa että myöhässä. Vaikka Eddington onkin kuvattu ennen Donald Trumpin uudelleenvalintaa, niin koronapandemiavuosien lisäksi se ottaa kantaa myös nykyhetken Amerikan tilaan.
Beau is Afraidin tavoin Eddington on silkka Joaquin Phoenix -show. Muista näyttelijöistä Pedro Pascal ja Emma Stone ovat tarinan kannalta tärkeitä, mutta pyörähtävät vain kourallisessa kohtauksia. Austin Butlerin rooli kulttijohtajana ei ole juuri cameota pidempi.
Kuva: Richard Foreman © A24
Kaikkien pilkkaa
Fiktiiviseen Eddingtonin pikkukaupunkiin sijoittuva leffa maalaa leveällä pensselillä kuvaa pandemia-ajan salaliittoteorioista, pölhöpopulismista, sosiaalisen median meemeistä ja viraalivideoista, ääriajattelusta, BLM-liikkeestä, koronarajoituksista, QAnon-kahjoista ja George Floydin murhasta alkunsa saaneista maailmanlaajuisista mielenosoituksista.
Ohjaaja-käsikirjoittaja yrittää analysoida ja nauraa liki joka kohtauksessa täysin ylikierroksille lähteneelle politikoinnille, toinen toistaan hullummille salaliittoteorioille ja yhtäkkiä joka alan ammattilaisiksi muuttuneille tavallisille tallaajille.
Tunnelmasta tahallisen päättömästi toiseen loikkiva leffa vaatisi varmasti vähintään kaksi katsomiskertaa ja pitkän pohtimisajan auetakseen kunnolla. Yhden katsomisen ja reilun viikon funtsimisen jälkeen Eddington tuntuu sekasotkulta, jonka ohjaaja tuntuu kuvittelevan olevansa katsojaa fiksumpi.
Eddingtonin kaikki hahmot ovat käytännössä antagonisteja, riippumatta siitä esittääkö elokuva heidät omasta mielestään hyviksinä tai pahiksina. Vaalivuoteen sijoittuvan pikkukaupungin pormestari Ted Garcia (Pedro Pascal) kampanjoi uudelleenvalintansa puolesta ja noudattaa koronarajoituksia kuuliaisesti. Hän yrittää saada myös tiedevastaiset jästipäät käyttämään kasvomaskeja ja pitämään turvavälejä.
Kaupungin sheriffi Joe Cross (Phoenix) on virastaan huolimatta toisen ääripään edustaja, joka ei rättiä naamalleen laita. Lapsena hyväksikäytetyn Louise-vaimonsa (Emma Stone) ja tämän salaliittoteorioihin hurahtaneen Dawn-äidin (Deirdre O’Connell) kanssa saman katon alla asuva Joe ottaa jatkuvasti yhteen pormestarin kanssa.
Kuva: © A24
Koronavuoden peruskuvastoa
Vaimon yhteinen menneisyys vihamiehen kanssa ja kaikkialta silmille tulviva misinformaatio saa Joe-sheriffin haastamaan Tedin ja lähtemään mukaan pormestarikisaan.
Perinteisen länkkärin sijaan Tedin ja Joen yhteenotto käydään viraalivideoiden, nettimeemien ja somepäivitysten kautta. Aseet alkavat laulaa kunnolla vasta leffan viimeisen kolmanneksen aikana, jolloin Eddington keikahtaa surrealistiseksi toimintatrilleriksi.
Elokuvan suurin ongelma on sen tunnelma.
Aster hautaa sanomansa niin syvälle viihdyttävän satiiriseen sekoiluun, että pääpontit hukkuvat. Ohjaaja tuntuu vetelevän rasteja ruutuihin esitellessään ensimmäisen koronavuoden peruskuvastoa.
Mukana on itsetietoisesti etuoikeutetut valkoiset nuoret osallistumassa Black Lives Matter -mielenosoitukseen, vitsit turvaväleistä, raivoavat Karenit, QAnon-sekopäät, viraalivideot, Zoom-kokoukset, aserajoitukset, somevaikuttajat ja omille seurakunnilleen eri tv-kanavilla saarnaavat puhuvat päät Tucker Carlsonista lähtien.
Eddington on Phoenixin elokuva, jonka Joen ohella kaikki muut ovat sivuosahahmoja. Joe on etäisesti sukua Phoenixin Beau Is Afraidin nimikkohahmolle, mutta ilman ylitsevuotavaa kaikenpelkoa ja ahdistusta.
Sheriffi on silti Phoenixin viime vuosien rooleista eniten oikeaa ihmistä muistuttava hahmo. Vastenmielisen mitäänsanomaton hölmö kuvittelee ajattelevansa omilla aivoillaan. Leffan satiiri yrittää nauraa eri ääripäiden edustajille, mutta tuntuu paikoin väärällä tavoin ilkeältä.
Kuva: © A24
Liian hullu todellisuus
Asterin kohdeyleisö lienee vasemmalle kallellaan olevat liberaalit, joiden on helppo nauraa Joelle. Liki joka kohtauksessa mukana olevasta miehestä ei löydy tarpeeksi tarttumapintaa, jotta aivan eri tavoin ajatteleva tuntisi minkään sortin sympatiaa massan mukana menevää sheriffiä kohtaan.
Epämiellyttävä päähenkilö edustaa kaikkia ei kovin skarppeja oikeistolaisia, jotka mollaavat muita lampaiksi. Phoenix näyttelee Joe-jästipäätä omituisen hillitysti, eikä hahmo itsessään ole kovin koominen.
Elokuvan kaikki hahmot ovat jollain tavoin vastenmielisiä. Stonen, Pascalin ja Butlerin karikatyyrit olisi ehkä pitänyt vetää vielä enemmän läskiksi. Pandemia oli jo todellisuudessa niin absurdia aikaa, että siitä on hankala tehdä satiiria. Kyseessä on niin sanottu Pahkasika-ongelma.
Aster saa leffansa kunnolla vauhtiin vasta loppupuolella, jonka sekopäinen räiskintä on kuin risteytys Coen-veljesten toimintaelokuvaa ja Looney Tunes -piirrettyä. Väkivaltaisen finaaliosion jälkeen tuntuu kuin ohjaaja ei itsekään olisi varma mitä haluaa leffallaan sanoa. Esimerkiksi huipputeknologialla varustetun päästä varpaisiin aseistetun Antifa-joukon funktio jää epäselväksi. Loppu viihdyttää, vaikka ohjaaja liki luovuttaa. Ylipitkä, fiiliksestä toiseen loikkiva paketti ei päädy tyydyttävään lopputulemaan.
Aster kuvaa toiminnan ja arkiset kohtauksensa samalla intensiteetillä. Tekninen taituruus ei pelasta tarpeettomia sivujuonia tai turhan usein toistuvia monologeja.
Kuva: © A24
Teknisesti näyttävää jälkeä
Bobby Krlicin ja Daniel Pembertonin score korostaa elokuvan ahdistavaa tunnelmaa. Äänisuunnittelu muistuttaa Robert Altmanin klassikoita, kuten McCabe & Mrs. Miller -länkkäriä ja Nashvillea. Ihmiset puhuvat toistensa päälle. Kaikesta ei edes ole tarkoitus saada selvää.
Eddingtonin kakofonian puolelle menevä dialogi sisältää kuitenkin tärkeää informaatiota. Tekstitys tuli kerrankin tarpeeseen.
Eddington mollaa Black Lives Matter -mielenosoituksia yhtä epämääräisesti kuin huuhaa-kulttijohtajia tai pelkkää pintaa raapivia tyhjäpäisiä somevaikuttajia, jotka laukovat idioottimaisuuksia vain dollarinkuvat silmissä.
Asterin edeltävien elokuvien tavoin Eddington näyttää häikäisevän komealta. New Mexicon aurinkoiset maisemat ovat kuin sekoitus maalauksia ja korneja postikortteja. Elokuvaaja Darius Khondjin taltioimissa kuvissa on jatkuvasti jokin vähän vinksallaan, samaan tapaan kuin ensimmäinen koronavuosi tuntui siltä kuin olisi herännyt rinnakkaistodellisuudesta.
Kuva: © A24 / Richard Foreman
Inhimillisyys uupuu
Eddington uppoaa osittain samojen salaliittoteorioiden sekaan, joita se yrittää pilkata. Irvailu vuoden 2020 paranoidille fiilikselle ja rehelliselle vihalle eri tavoin ajattelevia kohtaan osuu maaliinsa turhan harvoin.
Eddington on kunnianhimoinen elokuva, joka todennäköisesti paranee useamman katselukerran myötä. Yhteiskuntasatiirina se vertautuu väkisinkin Bong Joon-hon Parasite-mestariteokseen, jonka koomisen ja shokeeraavan välillä loikkivat tunnelmanvaihdokset toimivat saumattomasti. Eddingtonista uupuu yhtä uskottavat tai edes kiinnostavat hahmot ja samalla inhimillisyys.
Asterin kyyninen sosiaalinen kommentaari tuntuu ilkeänjulmalta.
EDDINGTON
”Eddington on paikoin kuin ylipitkä South Park -jakso, joka toistaa muutamaa ideaansa liian pitkään.”