AVATAR: FIRE AND ASH
Ensi-ilta: 17.12.2025.
Alkuperäisnimi: Avatar & Fire and Ash
Ohjaus: James Cameron
Käsikirjoitus: James Cameron & Rick Jaffa & Amanda Silver
Pääosissa: Sam Worthington, Zoe Saldaña, Sigourney Weaver, Stephen Lang, Oona Chaplin & Kate Winslet
Pituus: 197 minuuttia
Ikäraja: K12
Ihan ensimmäiseksi kehut: James Cameronin kolmas Avatar-elokuva liittyy siihen harvojen leffojen joukkoon, joissa 3D on oleellinen osa kokemusta, eikä pelkkä syy lätkäistä lippuun useamman euron lisämaksu. Lyhyt lista sisältää aiempien Avatarien lisäksi esimerkiksi useamman Pixar-animaation, Gravity-avaruusseikkailun ja Werner Herzogin vuoden 2010 Cave of Forgotten Dreams -luolamaalausdokumentin.
Kukaan ei uskalla, osaa tai pysty edelleenkään sanomaan parikymmentä vuotta Avatar-elokuvien parissa viettäneelle Cameronille ei. Syytä olisi, sillä melkein kolmen ja puolen tunnin mittaisen Avatar: Fire and Ashin jälkeenkään ohjaajan avaruussaagan tarina ei ole edennyt juuri mihinkään.
Elokuvasarjan kolmas osa toistaa jo aiemmin nähtyä ja erityisesti Avatar: The Way of Wateria niin reippaasti, että periaatteessa tähän voisi copy-pasteta kolmen vuoden takaisen kakkososan arvion liki sanasta sanaan.
Avatar: Fire and Ash on omituisella tavoin sekä edeltäjäänsä huonompi että parempi elokuva, vain vielä pidempänä patetiapaisutteluna. Jostain 197 minuutin mittaisen, itseään loputtomiin toistavan mekastuksen sisältä voisi löytyä reilun 1,5 tunnin mittainen, ihan ok -tason tehostespektaakkeli.
Nyt sellainen jää vain haaveeksi.
Silmäkarkkia tarjoillaan taas yliannostus, mutta Avatar: Fire and Ash ei onnistu enää saamaan aikaan vau-efektiä. Vaikka yli 400 miljoonan dollarin budjetilla tehdyn seikkailun tehosteet ovat parasta mitä jättibudjetilla saa, niin kliinisen digitaalinen Pandora-kuun luonto ei enää herää eloon.
Kuva: © 20th Century Studios
Perinteisenä animaationa säästäisi miljoonia
James Cameron on taas tuhlannut järjettömiä summia liikkeenkaappaustekniikkaan, mutta Avatar: Fire and Ash ei imaise sisään fantasiamaailmaansa. Toimintaseikkailu ei periaatteessa edes täytä näytelmäelokuvan määreitä. Avatar: Fire and Ash on suurilta osin tietokonetehosteilla toteutettu animaatioelokuva, jonka muutamassa kohtauksessa nähdään oikeita ihmisnäyttelijöitä.
Ennen Fire and Ashia suosittelen katsomaan Disney+:ssa marraskuun alussa julkaistun kaksiosaisen Fire and Water: Making the Avatar Films -dokumentin. Sitä varten tarjolla on ollut valtava määrä kulissien takaista materiaalia. Dokumentti ei silti tahdo löytää ties kuinka monen sadan tunnin seasta lainkaan materiaalia, jossa Cameron ei olisi pahalla päällä tai vähintään tutun ylimielinen oma itsensä.
Tahattoman komedian puolelle lipsahtava mainosmainen dokkari vahvistaa Cameronin olevan nykyhetken itseriittoisempia ja todellisuudesta vieraantuneimpia miljonääriohjaajia. Eksentrinen kusipäisyys on ilmeisen sallittua maailman menestyneimpien elokuvien ohjaajalle, vaikkei lopputuloksena ole mitään omaperäistä.
Kolmososasta huomaa, että sen ja edeltävän leffan oli alun perin tarkoitus olla yksi elokuva. Cameronin päätös jakaa teos kahtia on täysin järjetön. Yhteensä liki seitsemän tunnin mittaisen möhkäleen liki olemattomat juonikuviot saisi tiivistettyä yhteen parin tunnin elokuvaan.
Kakkos- ja kolmososa myös kuvattiin samaan aikaan. Osa uutuuden kohtauksista on selvästi ollut alun perin osa edeltävää elokuvaa. Silti Fire and Ash toistaa jo aiemmin nähtyjä juonenkäänteitä ja kohtauksia. Touhussa ei ole na’vien suippopäätä tai pitkää häntää.
Kuva: © 2025 20th Century Studios
Jatkaa suoraan siitä mihin jäätiin
Vielä Avatar: The Way of Waterissa immersio toimi ja Pandoran fantasiamaailma imaisi sisäänsä. Vaikka tehostetekniikka on kehittynyt muutamassa vuodessa jälleen jättiloikin, niin nyt na’vi-jättismurffien mielikuvituksellinen kotimaailma näyttää omituisella tavoin vanhentuneelta.
Vaikka IMAX-jättikankaalle isketään toinen toistaan massiivisempia avaruusvalaita, psykedeelisiä luontokuvia ja ihmispahisten tappokoneita, niin liki kaikki elokuvassa tuntuu luotaantyöntävän keinotekoiselta.
Uutuus on kuin remix-versio kahdesta edellisestä elokuvasta.
Olematon juoni, aiemmista osista tuttu kammodialogi ja identtisinä toistuvat toimintakohtaukset ovat silkkaa taustähälyä jopa IMAX-salin jättikankaalla pyöriessään. 3D-versio on silti ainoa formaatti jossa elokuva kannattaa katsoa. Kotisohvalta käsin tuijotettuna Fire and Ash tulee todennäköisesti muistuttamaan maailman kalleinta näytönsäästäjää.
Vaikka elokuva jatkuu suoraan siitä mihin edellinen jäi, niin leffan lentävien ja liitävien otusten kyydistä uhkaa tipahtaa saman tien. Sam Worthingtonin esittämä Jake Sully perheineen suree kuollutta Neteyam-poikaansa (Jamie Flatters). Mistään ei tule selville onko tragediasta kulunut päiviä vai kuukausia. Kuolema ei tunnu vaikuttavan perheen sisäiseen dynamiikkaan tai käytökseen juuri lainkaan – mitä nyt Jake on vähän aiempaa vihaisempi.
Ihmispahiksesta na’vi-muotoon edellisessä elokuvassa keikautettu Quaritch (Stephen Lang) jahtaa taas Sullyn perhettä. RDA-korporaatio haluaa edelleen käyttää Pandora-kuun luonnonvaroja häikäilemättä hyväkseen. Kohteena ovat muun muassa älykkäät Tulkun-valaankaltaiset. Nämä jättiotukset ovat kakkososan tavoin ainoita hahmoja joiden kohtalo kiinnostaa.
Selkeimpänä erona aikaisempaan rauhaa rakastavat ja symbioosissa Pandoran luonnon kanssa elävät na’vi-heimot ovat tällä kertaa aiempaa halukkaampia tarttumaan aseisiin.
Kuva: © 2025 20th Century Studios
Korkea kuvataajuus ja Hobitti-ilmiö
Avatar: Fire and Ashin mukaansatempaavin osuus ei sijoitu lsd-trippimäisiin luontomaisemiin, vaan keskivaiheille sijoitettuun vankilapakoon ihmisten kylmänkolkosta tukikohdasta. Jake Sullyn Spider-ihmisottopoika (Jack Champion) hokee yhä hey bro -vuorosanojaan. Juniori on silti leffan vähiten ärsyttäviä hahmoja ja nousee tavallaan jopa pääosaan.
Ihmisten linnoituksesta pakeneminen tekee vaikutuksen simppelisti siksi, ettei se toista jo aikaisemmissa Avatareissa nähtyä. Betonibunkkerin ja teräsrakennelman kiiltävät käytävät ja sateenpiiskaamat ulkopihat tuntuvat aidoilta paikoilta. Kolkko kompleksi on kuin eri elokuvasta.
Fire and Ashin muiden lokaatioiden metsät, leijuvat vuoret, meret, tulivuoret, oliot ja kaikki muu ovat teknisesti huippuluokkaa. Satojen miljoonien dollarien budjetilla renderöidyistä CGI-tehosteista tulee silti edelleen mieleen videopelin välianimaatiot. Irrallisen identtisinä kohtauksesta toiseen toistuva mekastus puuduttaa pahasti jo ennen puoltaväliä. Olemattoman juonen ansiosta ajatus alkaa harhailla. Vaikka usea komea kuva vakuuttaakin, niin suurilta osin Fire and Ash on kuin katsoisi vierestä jonkun toisen pelaamaa peliä.
James Cameron toistaa myös edellisen elokuvan teknisen typeryyden. Uutuus hyppii jatkuvasti eri kuvataajuuksien välillä, jopa yhden ja saman kohtauksen sisällä. Toisin kuin ohjaaja väittää, niin HFR ja sen 48 kuvaa sekunnissa perinteisen 24 kuvan sijaan ei tee elokuvasta realistisempaa.
Päinvastoin.
Korkeampi kuvataajuus näyttää edelleen yhtä kamalalta kuin ensimmäisessä Hobitti-elokuvassa 13 vuotta sitten. Erityisesti kohtaukset joissa on mukana oikeita ihmishahmoja muistuttavat saippuaoopperasarjaa. Liki puolen miljardin taalan tuotantobudjetilla tehty toimintaseikkailu on paikoin kuin videokameralla kuvattu. Ihmishahmot hilluvat animaation keskellä irrallisina kuin teatterilavasteissa.
Kuva: © 2025 20th Century Studios
Ongelmallisen yksiulotteiset alkuperäisasukkaat
Avatar: Fire and Ashin uusiin tulokkaisiin kuuluu Mangkwan-tuliklaani. Muiden na’vi-heimojen eläessä keskenään sovussa kasvonsa verenpunaisiksi värjäävät klaanin jäsenet ovat ryöväreitä ja kliseisen yksiulotteisia pahiksia. Tuhkaksi palaneen maan keskellä elävän porukan väkivaltaan uskovaa Varang-heimojohtajaa näyttelee Oona Chaplin.
Tulikööri lyö hynttyyt yhteen ihmisilkiöiden kanssa aseiden toivossa. Perinteisen luonnonsuojeluteeman lisäksi elokuvan ainoa hitusen syvällisempi pohdinta liittyy muiden rauhaarakastavien na’vien tarttumiseen aseisiin.
Mangkwan-heimon esittäminen ikään kuin kohtalonsa ansaitsevina pahiksina on ongelmallista. Molempia osapuolia hyödyttävään romanttiseen suhteeseen Quaritchin kanssa päätyvä Varang-päällikkö avaa entiselle ihmiselle heimonsa historiaa.
Pandora-kuun Eywa-jumalhahmo ei vastannut heimon rukouksiin ja aneluihin tulivuorenpurkauksen tuhotessa heidän kotinsa, pakottaen Mangkwanit elämään roistoina. Leffa näyttää Eywan olevan aktiivisesti Pandoran tapahtumiin vaikuttava entiteetti.
Jumala ei siis nakkaa paskan vertaa yhden palvojaheimonsa kohtalosta, vaan antaa heidän kärsiä tahallaan. Cameron ja käsikirjoittajat eivät puolestaan välitä viedä ideaa yhtään sen pidemmälle. Mangkwanit ovat muiden alkuperäisasukkaiden keskellä primitiivisiä pahiksia, jotka ansaitsevat vain kuolla sankarien toimesta.
Kuva: © 2025 20th Century Studios
Digitaalisen kliininen kliseepaketti
Avatar: Fire and Ashia on hankala suositella muille kuin leffasarjan kovimmille faneille. Lopputaisteluaan myöten edeltävän elokuvan kohtauksia toistavasta mäiskeestä ei toisaalta saa mitään irti kuin parhaalla tekniikalla varustetussa elokuvateatterissa.
James Cameronin luonnonsuojelupintaraapaisu on orgaanisen vastakohta – digitaalisen sieluton ja kliinisten kuvien kautta kerrottu kliseepaketti. Pandora-kuun liki jokainen komea herkuttelukohtaus on myös mahtipontisen nolo.
Patetiapaisuttelu toimii itse asiassa sitä paremmin mitä vähemmän edellisestä elokuvasta muistaa. Juuri kakkososan katsoneelle Avatar: Fire and Ash näyttäytyy älyttömän pitkäksi venytettynä tekniikkademona.
Megaproduktio on juuri ja juuri kahden tähden arvoinen kaavamainen toimintaseikkailu, joista toisen se saa vain elokuvan parissa vuosikausia intohimoisesti ahertaneen, ties kuinka monen sadan ihmisen työryhmän ansiosta.
James Cameronin olisi todellakin aika tehdä seuraavaksi jotain ihan muuta.
