Reilun kolmen viikon päästä Vladimir Putin saavuttaa kyseenalaisen merkkipaalun, kun hänen lähes neljä vuotta sitten käynnistämänsä hyökkäys Ukrainaan on kestänyt 1 418 päivää.
Tarkalleen ottaen kyseessä on tammikuun 12. päivä. Tuolloin Ukrainan sota on jatkunut pidempään kuin nyky-Venäjällä legendaariseksi nostettu suuri isänmaallinen sota, eli Neuvostoliiton osuus toisessa maailmansodassa.
Suuri isänmaallinen sota alkoi natsi-Saksan Operaatio Barbarossalla eli hyökkäyksellä Neuvostoliittoon 22. kesäkuuta 1941 ja päättyi 9. toukokuuta 1945.
Sota muodostaa yhä keskeisen perustan Venäjän valtiolliselle historiakerronnalle, kansalliselle identiteetille ja suurvaltamyytille.
Kremlillä on siis käytössä sama pelikirja kuin 80 vuotta sitten, sillä hyökkäystä Ukrainaan se on pyrkinyt oikeuttamaan kehystämällä sen eksistentiaaliseksi taisteluksi länttä, Natoa ja ”Ukrainan natsismia” vastaan.
Siinä missä 1940-luvulla neuvostojoukot etenivät Berliiniin asti, Venäjän tuloksena Ukrainassa on tähän asti lähinnä valtavat tappiot, strateginen umpikujatilanne ja syvenevä kansainvälinen eristys.
Perjantaina vuotuisessa propagandamaratonissaan Putin pauhasi tutulla nuotilla Ukrainan sodan ”juurisyistä” ja antoi jälleen esimerkin vieraantumisestaan todellisuudesta väittämällä, ettei Venäjä suinkaan ollut se, joka sodan aloitti.
Neljä ja puoli tuntia kestänyt spektaakkeli oli täynnä syytöksiä ja valheita, mutta tilaisuuteen sopivasti myös toivoa paremmasta – kunhan vain Ukraina ja länsimaat ensin lopettavat Venäjän vilpittömien rauhanpyrkimysten estämisen.
Viime aikoina Putin on jopa samassa virkkeessä vakuuttanut Venäjän rauhantahtoisuutta, mutta samalla uhonnut, että mikäli Ukraina ei suostu antamaan sille Donbassia ja muita Venäjän itseensä jo liittämiä alueita, niin Venäjä kyllä hoitaa asian sotilaallisesti.
Keskiviikkona Putin piti puheen puolustusministeriölle, jossa pilkkasi Euroopan johtajia ”pikkupossuiksi” ja sanoi, että Venäjän joukoilla on strateginen aloite koko rintamalinjalla.
Mikään seikka ei kuitenkaan tue arviota siitä, että Venäjä kykenisi merkittävään etenemiseen lähiaikoina. Päinvastoin.
Arvostettu talouslehti The Economist arvioi syksyllä, että Venäjän ”uusien alueiden” eli Luhanskin, Donetskin, Hersonin ja Zaporižžjan valloittaminen kokonaisuudessaan veisi nykytahdilla vuoteen 2030 asti.
Koko Ukrainan miehitys puolestaan vaatisi yli sata vuotta. Laskelmat perustuvat oletukselle, että etenemisvauhti pysyisi samana, mikä on jo itsessään epätodennäköistä.
Putinin entinen puheenkirjoittaja Abbas Galljamov kommentoi ristiriitaa Putinin puheiden ja todellisuuden välillä osuvasti Telegram-kanavallaan.
Maailmassa on Galljamovin mukaan kolme asiaa, joita voi katsella loputtomiin: kuinka vesi virtaa, kuinka tuli palaa ja kuinka Venäjän armeija lopullisesti ottaa aloitteen haltuunsa.
Sota käy Venäjälle päivä päivältä yhä kalliimmaksi.
Siinä missä suuri isänmaallinen sota nosti Neuvostoliiton suurvallaksi, Ukrainan sota on ajanut Putinin Venäjän yhä kauemmas siitä asemasta.
Venäjä ei tunnetusti hiisku menetyksistään, mutta arvioiden mukaan pelkät miehistötappiot, eli sodassa kuolleet ja loukkaantuneet, olivat jo kesällä ylittäneet miljoonan.
Sota ja sen myötä länsimaiden asettamat pakotteet ovat samalla muokanneet Venäjän taloutta perustavanlaatuisesti.
Venäjä on eristetty kansainvälisestä rahoitus- ja teknologiayhteistyöstä tavalla, jollaista Neuvostoliittokaan ei kokenut, ja talous on ohjattu yhä selvemmin sodan tarpeita palvelevaksi.
Lyhyellä aikavälillä tämä on luonut illuusion vakaudesta, sillä Kremlin panostus sotaan pitää asetehtaat käynnissä ja energiavienti tuo yhä valuuttaa valtion kirstuun.
Hinta kasvaa kuitenkin koko ajan. Siviilitalouden investoinnit ovat hiipuneet, länsimaisen teknologian ja komponenttien korvaaminen ontuu, ja Venäjän teknologinen jälkeenjääneisyys syvenee. Samalla työvoimapula pahenee, kun mobilisaatio, sodassa kaatuneet ja loukkaantuneet ja sodan vuoksi ulkomaille paenneet syövät työikäistä väestöä.
1940-luvulla Neuvostoliitto pystyi sodan jälkeen kääntämään valtavat uhrauksensa geopoliittiseksi ja teolliseksi voimaksi. Ukrainan sodassa Venäjä kuluttaa resurssejaan ilman näkyvää tulosta.
Talous on toki pysynyt tähän asti pinnalla sodan ansiosta, mutta samalla se syö väistämättä pitkän aikavälin kasvua ja heikentää Venäjän asemaa maailmantaloudessa entisestään.
Yksittäinen mutta paljastava esimerkki Venäjän kehityksestä ja Kremlin puhtaasta piittaamattomuudesta kansalaisistaan saatiin aiemmin joulukuussa, kun Putin hyväksyi ukaasin, joka siirtää Venäjän julkisen terveydenhuollon lähes täysin kotimaisten lääkkeiden varaan.
Päätös istuu saumattomasti Kremlin pitkään vaalimaan narratiiviin Venäjästä maana, joka pärjää yksin ja johon lännen asettamat pakotteet eivät vaikuta. Käytännössä ukaasi kuitenkin merkitsee vaikeita aikoja tavallisille venäläisille.
Venäjän oma lääketeollisuus ei kykene korvaamaan länsimaisten yhtiöiden kehittämiä alkuperäislääkkeitä, ja potilaiden vaihtoehdot kaventuvat geneerisiin valmisteisiin, joiden teho ja saatavuus vaihtelevat. Monien vakavien sairauksien hoitoon tarvittavat lääkkeet jäävät julkisen terveydenhuollon ulottumattomiin.
Putin ei tietenkään myönnä päätöksen johtuvan hänen aloittamastaan sodasta.
Kansainvälisten lääkeyhtiöiden vetäytyminen Venäjältä ei ole yksinomaan pakotteiden seurausta, vaan se on poliittisen riskin, toimitusketjujen heikkenemisen ja Kremlin luoman sääntely-ympäristön arvaamattomuuden tulosta.
Kreml pyrkii kääntämään itse aiheuttamansa tilanteen näytöksi Venäjän omavaraisuudesta ja riippumattomuudesta lännestä.
Hinta Putinin toimista lankeaa kuitenkin lopulta tavallisten venäläisten maksettavaksi.