Kiinnostavaa! Kuinka hänelle käy? Katso seuraava jakso!
Netflix täyttyy väkinäisten jännitteiden sarjoista. Tällaisissa sarjoissa suvantokohtia on vähän, tarinoiden henkilöt eivät pääse pinteestä, vaan elävät tauottoman kireässä ilmapiirissä.
Sarjoissa The Beast In Me, Black Rabbit ja StartUp roolihenkilöt sinnittelevät tukaluudesta toiseen ja selviytyvät nipin napin hengissä. Jatkuvalla syötöllä heidän eteensä ponnahtelee uusia esteitä. Saman kaavan sarjoja ovat Power, Luihu-Pete, Isänmaan puolesta, ja Breaking Bad. Viimeksi mainittu on listattu kaikkien aikojen koukuttavimmaksi sarjaksi. Sen pelkästä kuvailusta voi saada vatsahaavan.
Kun pinteessä eläminen on sääntö, tuntuu kuin sarjasta riippumatta alkaisi aina katsoa samaa ohjelmaa. Päähenkilöt kärsivät kuin Sisyfos. Kreikan mytologiassa Sisyfos oli kuningas, jonka jumalat tuomitsivat työntämään lakkaamatta kivenjärkälettä vuoren harjalle, josta lohkare aina vieri takaisin alas, ja työ alkoi uudestaan.
Leevi and the Leavings -yhtyeen biisiä siteeraten: ”Eikö elämässä riitä mikään? Eikö hellittäisi hetkeksikään jatkuva paine?”
Onko näillä sinnittelysarjoilla jokin alkuhetki?
Tauottoman paineen genressä yhtenä arkkityyppinä voidaan pitää vuonna 2001 lanseerattua läkähdyttävää televisiosarjaa 24. Siinä päähenkilö yrittää pysäyttää terroristit ahdistavassa aikataulussa vailla hengähdystaukoja. 24 on kuin metafora työnarkomaanista burnoutin partaalla.
Kootut selitykset, uneen tuudittavat tulkinnat
Miksi meille tarjotaan tällaista nonstop-painetta?
Vakioselityksiä on kaksi. Samat asiat on sanottu sosiaalisesta mediasta ja Tiktokista.
Ensinnäkin Netflix haluaa koukuttaa katsojansa, ja koukuttavuuden synnyttämisessä se käyttää algoritmeja ja hyödyntää tietoja yli 300 miljoonan tilaajan mieltymyksistä.
Toisen vakioselityksen mukaan Netflix ajaa ihmisiä ahmimiskatseluun, addiktioon, jonka mekanismi selitetään aivoilla ja niiden välittäjäaineilla, dopamiinilla ja serotoniinilla.
Koukuttavuuden synnyttämisessä käsikirjoituksiin luodaan ‘cliffhangereita’ eli tarinakohtia jotka jättävät katsojan epätietoisuuteen odottamaan seuraavaa jaksoa tai vaihetta. Dramaturgia ei ole rakettitiedettä: fiktiiviset hahmot pannaan pakahtumaan, kiristyksen uhreiksi, vääriin valintoihin ja itsetuhoisiin ratkaisuihin; sitten he yrittävät järjestää asioitaan kuntoon. Koukuttavuus syntyy katsojan uteliaisuudesta, pääseekö henkilö pinteestä.
Kulttuurituotteita voi kuluttaa muillakin tavoilla kuin keskittymällä tarinan jännitteeseen.
Yksi hyvä muistutus löytyy kirjallisuudentutkija Roland Barthesilta, joka erittelee kaksi lukutapaa kirjassaan Tekstin hurma (1973, suom. Raija Sironen 1993). Ensimmäisessä lukutavassa nautinto tulee tekstin helposta kuluttamisesta, jossa lukija haluaa päästä kirjan loppuun, ratkaista arvoituksen (”kuinka tässä käy?”) ja tyydyttää jännityksensä. Toinen lukutapa ei pyri tyydyttämään uteliaisuutta, vaan juonta katkotaan ja kielellä leikitellään.
Jännitteiset ja koukuttavat suoratoistosarjat palvelevat ensin mainittua tavoitetta: helppoa kuluttamista. Ne saattavat olla ”aivot narikkaan” -rentoutumista työpäivän päätteeksi.
Toisaalta jos katsojalla on elämässään omasta takaa paineita tai kuormittavaa vastuunkantoa läheisistä, tekee mieli kysyä, miksi suoratoistosarjoissa ei ole tyyntä ja paineetonta tunnelmaa? Miksi haluamme tukalan pinnistelysarjan, jonka päähenkilö niukin naukin pysyy pinnalla elämän kuohuissa?
Draamahakuisuutta on selitetty muun muassa sillä, että katsoja saa mahdollisuuden kokea pelkoa turvallisessa ja uhkaamattomassa ympäristössä kotisohvalla.
Päähenkilö jää pinteeseen, mutta katsoja saa lopettaa ponnistelun
Ahmimiskatselu on oikeastaan osuva sana. Se auttaa ymmärtämään ilmiötä, jossa nautitaan tukaluudesta.
Ahmiminen kuvaa tilannetta, jossa toiminnan syy (nälkä) on kadonnut, mutta toiminta (syöminen) jatkuu. Vastaavasti suorotoistosarjojen katselun syy (rentoutuminen) on kadonnut, mutta katsominen (uteliaisuus) jatkuu.
Netflix-sarjan katsojalle ratkaiseva on se hetki, jolloin käy ilmeiseksi, että ei ole syytä lopettaa sarjan katsomista. Myöskään katsomiselle ei ole syytä. Tähän kaikkeen ei ole aihetta, syytä, ja juuri silloin systeemi toimii paremmin kuin koskaan.
Joka päivä töistä tullessa katsoja käynnistää seuraavan jakson, antautuu omalle addiktiolleen. ”Kuinka tässä käy? Selviääkö päähenkilö tuosta?” Yksi ongelma järjestyy, jep, mutta nurkan takana kaadetaan niskaan seuraava henkinen kuorma, jep-jep. Katsoja ei enää yritä vastustaa omaa katsomistottumustaan. Nautinto tulee siitä, kun itse antaa periksi ja samalla katsoo päähenkilöä, joka ei koskaan luovuta.
Silloin kun katsoja antautuu ja heittäytyy täysin rinnoin ohjelmalle, hän ei enää ole Sisyfos, joka työntää kiveä ylös mäkeä. Tällöin katsoja metaforisesti pikemminkin antaa kiven rullata alas huimaavaa vauhtia: hän lopettaa ponnistelun ja unohtaa itsesyytökset, joiden mukaan ”minun pitäisi käyttää tämä sohvaperuna-aika viisaammin”.
Itsekritiikki vain droppaisi tunnelmaa. Hellitämme kritiikin ja analyyttisyyden voidaksemme ahmia sitä tahmaa, jota sarjassa paisuteltu jännite tarjoaa katsojalle.
Tässä saattaa olla selitys siihen, miksi katsomme näitä sarjoja jopa omassa stressaavassa elämäntilanteessa: saamme antautua hyvällä omallatunnolla puhtaalle uteliaisuudelle samalla, kun päähenkilön jokainen hermosäie huutaa armoa.