Pieneksi maaksi Sveitsissä on valmistettu uskomaton määrä maailman hienoimmista kelloista. Siksi on luonnollista, että niistä kertova museo tarjoaa paitsi silmänruokaa myös palkitsevan aikamatkan ajan mittaamisen historiaan.

La Chaux-de-Fonds. Kaupunki, jolla on vaikea nimi, mutta joka kannattaa yrittää muistaa – ainakin jos on kiinnostunut kelloista. Sveitsin ranskankielisellä alueella sijaitseva noin 40 000 asukkaan kaupunki on monille yhtä kuin kellomaailman pääkaupunki.

Museo on perustettu vuonna 1974. Ja kuten hyvä viini – tai hyvät kellot, myös Musée International d’Horlogerie vain paranee vanhetessaan. Se on maailman suurin kellomuseo, joka kutsuu vierailijan matkalle paitsi aikaan myös ajan estetiikkaan.

Mainos (teksti jatkuu alla)

Mainos päättyy

Hengästyttävä kokoelma

Aloitetaan julmalla faktalla. Museon kokoelmista löytyy yli 10 000 kelloa tai kelloihin liittyvää esinettä. Ne eivät kaikki edes mahdu esille museoon. Esillä on kerrallaan noin kolmasosa museon kokoelmasta.

Isoja kelloja, pieniä kelloja, kauniita, rumia, analogisia, digitaalisia… seinäkelloja, taskukelloja, rannekelloja, herätyskelloja, leikkikelloja, käkikelloja… Kellojen määrä museossa on niin suuri ja laaja-alainen, että jokaiselle löytyy jotain.

Fanaatikoille löytyy upea kokoelma hienoja yksittäisiä luomuksia, mutta myös kelloista vähemmän ymmärtävät nauttivat sekä kellojen upeasta esillepanosta että sukeltamisesta sellaiseen kellojen maailmaan, jollaisen he eivät välttämättä tienneet edes olevan olemassa – tai ainakaan ole koskaan näin läheltä nähneet.

Ja kaikesta huokuu vielä museota ylläpitävien rakkaus aikaan ja kelloihin. Kello ei ole vain esine. Se on enemmän. Se on ajankuvaa. Se on historiaa. Se on osa teknologista kehitystä. Se on keräilyesine. Se on taideteos. Ja joskus – parhaimmillaan – se on kaikkea näitä yhdessä. Ja tällaisia upeita kelloja on museossa esillä useita.

Vaikuttavat puitteet

Tietysti museorakennus on sekin luonnollisesti hieno. Se on brutalismin puhdas tyylinäyte; massiivista betonia ja raakaa teollista funktionaalisuutta, joka luo hienon vastakohdan kellojen hienoon miniatyyrimäiseen mekaniikkaan ja esteettiseen kauneuteen.

Museo tarjoaa kellojen ystäville 3400 neliömetrin verran hienoa tilaa, jonne on pakattu lukuisia vaihteita kellojen valmistamisen historiasta. Museoon saa tutustua haahuilemalla vapaasti oman mielen mukaan, mitään tiettyä marssijärjestystä ei ole.

Kun katseltavaa on näin paljon, sitä on heti aluksi vaikea edes päättää, mihin katseen kääntää. Heti museon alussa olevassa hienossa pallossa (kuvassa etualalla oikealla) oleva esine ei esimerkiksi ole teknisesti ottaen kello lainkaan. Se ansaitsee kuitenkin paikkansa museossa. Kyseessä on François Ducommunin vuonna 1815 valmistama ja Charles Girardet’n maalaama suuri planetaario. Kaikki tuolloin tunnetut taivaankappaleet ovat esillä siinä pienoiskoossa ja ne pyörivät auringon ympäri.

Taivas ja maa. Astrologia. Aika itsessään. Ja tietysti sen mittaaminen. Taivaankappaleet ovat aina kiehtoneet meitä. Siksi museon yksi mielenkiintoinen aihealue on esimerkiksi astronomiset kellot. Ja niistä etenkin vanhemmat sellaiset. Kello osasi jo useampi vuosisata sitten kertoa auringonnousun ja -laskun ajan tietyssä paikassa, ja näytti ajan lisäksi päivämäärän, kuukauden ja viikonpäivän.

Aika ja sen säilyttäminen

Musée International d’Horlogerie ei ole siis pelkkä kelloille omistettu museo. Museolla on jalompi tehtävä. Se yrittää säilyttää aikaa – siis esineitä, jotka liittyvät aikaan, sen mittaamiseen ja kelloteollisuuteen yleensä.

Museossa esillä oleva kattaus on maailman merkittävimpiä ajanmittauksen historiaan keskittyviä kokoelmia. Se sisältää paitsi sveitsiläisiä ja kansainvälisiä kelloja 1500-luvulta nykypäivään myös työkaluja, koneistamiseen liittyviä laitteita, instrumentteja, automaatteja, malleja tai kadonneiden esineiden rekonstruktioita, maalauksia, kaiverruksia ja ikonografisia kokoelmia, jotka liittyvät ajan mittaamisen eri alueisiin.

Ja aikamatkalle lähdetään jos ei nyt ihan aikojen alusta niin hyvin kaukaa kuitenkin. Museossa käydään läpi myös mm. aurinko, vesi ja maa eli hiekka ajan mittaamisen välineinä.

Museossa pysyy tallessa merkittävä historiallinen kokoelma teollisia esineitä, jotka liittyvät sitä ympäröivän alueen kelloteollisuuden perintöön. Kellojen ja kellokoneistojen keräämisen ja säilyttämisen lisäksi museo kerää kokoelmiinsa aikaa koskevia arkistoja ja historiallisia asiakirjoja. Näin kävijälle luodaan syvempi katsaus kellojen historiaan.

Tuo historia ei ole paitsi kelloteollisuuden teknisen kehityksen historiaa vaan myös kellojen rooli taiteessa, sosiaalisessa elämässä ja osana yleisestä yhteiskunnan kehitystä.

Mainos (teksti jatkuu alla)

Mainos päättyy

Ajan tarina

Kellojen historian tarina kerrotaan siis monella tapaa. Yksi kiinnostavimmista monille on varmasti kellojen valmistuksen aikajana. Museossa olevat kellot kertovat tarinaa vuosisatojen ajalta: ensimmäiset varsinaiset kellot, heilurikellot, taskukellot, sirot kellot koruina, porvariston kasvu, kelloteollisuuden synty, ensimmäiset rannekellot, sähkökellot, kvartsikellot, atomikello, kellojen massatuotanto, James Bond, agenttitarinat ja erilaiset kelloon asennetut lisätoiminnot, digitaaliaika, paluu luksukseen ja lopulta modernit älykellot. Kellon historiaan mahtuu uskomattoman monta tarinaa. Näistä tärkeimmät tulevat museossa selville.

Heilurikelloista on kuljettu pitkä matka nykyisiin rannekelloihin. Museossa on esillä esimerkiksi vaikuttava kokoelma 1400-luvulta peräisin olevia kellotornien mekanismeja.

Niistä edettiin vähitellen kohti aina vain pienempiä kellomekanisemeja, jotta oikea aika osattiin kertoa ensin ihmisten kotona, kunnes lopulta aika saatiin mahtumaan myös ihmisten taskuihin ja ranteisiin.

Galileo on monille tuttu nimi, mutta hänen panostaan kellojen kehitykseen ei moni tiedosta. Heilurin avulla kelloista saatiin entistä tarkempia. Galileo tiettävästi sai idean heiluripainosta jo 1600-luvun alkupuolella.

Christiaan Huygensia pidetään kuitenkin yleisesti heiluripainon keksijänä. Hän määritteli matemaattisen kaavan, joka liittyi heilurin pituuden ja ajan väliseen suhteeseen ja valmisti näiden laskelmien pohjalta ensimmäisen heilurikellon.

Yksi kellojen valmistamisen suurimmista haasteista oli luoda niistä aina vain pienempiä ja tarkempia. Vetojousen avulla kelloista saatiin pienempiä. Kellojen käynnin tarkentuessa niihin lisättiin viisareita. Ensimmäisissä kelloissa oli myös usein vain tuntiviisari. Minuutit ja sekunnit seurasivat vasta myöhemmin.

Kellojen kehitys mahdollisti myös entistä tarkemman navigoinnin. Laivakronometrit ovat sekin yksi mielenkiintoinen kelloteollisuuden osa-alue.

Ja totta kai ajan mittaamisella on ollut tärkeä rooli myös työn kannalta. Yllä olevalla kellolla pystyttiin seuraamaan kerrallaan sadan työntekijän työtunteja.

Taskukellojen kehityksen takana on puolestaan monelle kellon joskus avanneelle sieltä löytyvä spiraalin muotoinen tasapaino- eli hiusjousi. Se säätelee tasapainopyörän värähtelynopeutta. Englantilainen kelloseppä Thomas Tompion oli yksi ensimmäisistä, joka käytti tätä mekanismia, ja hän otti myös käyttöön minuuttiviisarin, joka lopulta vakiintui nykyiseen muotoonsa.

Käden taito

Kellojen pienentyessä niiden valmistamisen taito on vaatinut enenevissä määrin erityisosaamista. Hopea- ja kultasepät yhdistivät korut ja kellot. Kelloista tuli taide-esineitä. Niitä koristeltiin mitä mielikuvituksellisimmin keinoin.

Emalointi on yksi kelloteollisuuden erikoisaloista, josta moni ei tiedä esimerkiksi juuri mitään. Sitä tehdään kuitenkin yhä, ja tuon taidon hallitsee nykyään vain kourallinen ihmisiä. Museossa on hieno kokoelma tästäkin aiheesta.

Samanlaisia vastaavia aihealueita on museossa useita. Esillä on henkeäsalpaava määrä hienoja esimerkkejä kellojen koristelusta vuosisatojen varrelta.

Käsityön taito ulottuu ajassa hyvin pitkälle taaksepäin. Sitä on hienoa ihailla. Luovuus on ollut aina olemassa, mutta teknologian kehittyminen on antanut aina vain enemmän mahdollisuuksia olla luova.

Tässä on yksi museon runsaan tarjonnan hienouksista. Kelloja voi ihastella pelkästään mekaanisesta näkökulmasta – tai sitten voi rakastua niiden estetiikkaan; kauneuteen edes ymmärtämättä mitään niiden mekaniikasta ja toiminnallisuudesta.

Vuosisatoja vanhat kellot ovat todellisia käsityön helmiä, yksilöllisiä taideteoksia ajalta ennen kellojen teollista tuotantoa.

Yhtenä esimerkkinä mielenkiintoisista erikoisalueista voidaan mainita vaikkapa luurankokellot, jotka ovat ihan oma taiteenlajinsa ja niissä yhdistyvät parhaimmillaan upeasti kellojen mekaaninen kiehtovuus sekä estetiikka.

Analooginen vai digitaalinen?

Yksi merkittävä vaihe kelloteollisuudessa on kvartsin käyttö. Museossa sukelletaan sen avulla 1960-luvulle, kun sveitsiläinen kelloteollisuus uppoutui toden teolla kvartsikiteen värähtelyn mahdollisuuksiin.

Esillä on lukuisia prototyyppejä tuolta ajalta, hienoimpana ehkä Omega Seamaster 4,19 MHz. Elektroninen ajan mittaaminen otettiin – ja otetaan yhä – Sveitsissä tosissaan.

Elektronisen ajan mittaamisen myötä alkoi myös Aasialaisen kelloteollisuuden nousu ja digitaaliset näytöt yleistyvät. Edulliset Aasiassa valmistetut kvartsikellot yleistyivät 70-luvulla ja olivat selvä uhka Sveitsin kelloteollisuudelle. Moni mietti, kumpi on parempi statuksen symbolina, analoginen vai digitaalinen aikarauta. Katsotaanko menneeseen vai kurkotetaanko tulevaisuuteen.

Tämä oli tärkeä kysymys myös Sveitsissä, ja Omega ratkaisi sen omalla tavallaan vuoden 1976 Montrealin olympialaisiin esittelemällä molemmat samassa rannekellossa. Omega Seamaster Chrono-Quartz -kelloja valmistettiin 15 000 kappaletta, eli jos kaapista löytyy sellainen, voit pitää itseäsi erittäin onnekkaana. Kellon monimutkaisen rakenteen vuoksi se on aikamoinen möhkö ranteessa, se myös painaa melkoisesti. Noistakin ajoista on tultu teknisesti huimasti eteenpäin.

Mainos (teksti jatkuu alla)

Mainos päättyy

Pioneerit

Museossa tutustutaan luonnollisesti myös kelloteollisuuden pioneereihin ja heidän panokseensa. Yksi nimi kannattaa etenkin painaa mieleen, Abraham-Louis Breguet. Museossa on esillä useampia hänen hienoimmista teoksistaan. Breguet myös syntyi myös museon lähellä, Neuchâtelin kaupungissa.

Ja totta kai museossa on mahdollista oppia myös hienoa sanastoa. Tourbillonin on esimerkiksi hieno sana. Breguet patentoi sen vuonna 1801. Siinä kellon koneiston osat, liipotin ja käyntilaite ovat yhdessä hienorakenteisessa liikkuvassa kehikossa. Tämän pyörivän kehikon avulla kompensoidaan maan painovoiman aiheuttamia häiriöitä eli kellon käy tarkemmin. Kehikko pyörähtää ympäri yleensä kerran minuutissa.

Rannekellot ovat tietysti kelloteollisuuden sydän, ja erilaisia innovatiivisia kelloseppiä ja heidän luomuksiaan on kiehtova katsella lähempää. François-Paul Journe, Daniel Roth, Vincent Calabrese, Svend Andersen… museossa pääsee tutustumaan kiehtoviin persooniin heidän työnsä kautta.

Ja totta kai rannekelloissa tullaan ihan nykyaikaan asti. Hienosta esimerkistä käy Richard Mille RM 27-02 Rafael Nadal. Kelloteollisuus syntyi alkujaan siis pitkälti kultaseppien panoksesta luoda uusia tuotteita, joten materiaalit ovat aina olleet tärkeässä roolissa kellojen valmistuksessa. Siksi on luonnollista, että uusia materiaaleja on esitelty aina teknologian sen salliessa. Richard Millen tenniskellossa on hiili-TPT-komponentit ja 100-prosenttisesti kierrätetty ruostumattomasta teräksestä valmistettu runko.

Ja loppuun vielä henkilökohtainen kommentti. Tämän artikkelin kirjoittaja on kierrellyt vuosien varrella sadoissa museoissa. Musée International d’Horlogerie on niistä yksi hienoimmista. Sinne kannattaa tulla kauempaakin.

Museota uusitaan juuri tällä hetkellä, se avataan yleisölle taas keväällä.

Museon kotisivut: https://www.mih.ch/en/