Ukrainan sota on paljastanut Euroopan jakautumisen. Venäjän uhan torjuminen lepää nyt yhä selvemmin Pohjois- ja Itä-Euroopan harteilla, eikä Suomi voi odottaa eurooppalaista yksimielisyyttä, kirjoittaa ulko- ja turvallisuuspolitiikan asiantuntija Henri Vanhanen.
Eurooppa puhuu mielellään yhtenäisyydestä. Ukrainan sodan aikana siitä on tullut lähes mantra. Silti sota on paljastanut jotakin epämiellyttävää mutta väistämätöntä. Euroopalla ei ole yhtä ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa silloin, kun päätöksillä on todellisia seurauksia.
Tämä ei ole moraalinen tuomio vaan strateginen havainto. Toistaiseksi talouspakotteet ovat pitäneet Eurooppaa kasassa Venäjän suhteen. Ne ovat olleet välttämättömiä ja osin myös tehokkaita.
Sellaisenaan pakotteet ovat olleet Euroopan helpoin tapa osoittaa yhtenäisyyttä. Ne eivät vaadi sotilaallista riskinottoa, joukkojen liikuttamista tai hallituksilta selityksiä siitä, mitä turvallisuus maksaa ja miksi se maksaa.
Kun keskustelu siirtyy vaikeampiin kysymyksiin, yhtenäisyys alkaa hajota. Tämä näkyy Ukrainan aseavussa, rahoituksessa tai vaikkapa keskustelussa Venäjän jäädytetyistä varoista.
Yksimielisyys katoaa niillä hetkillä, kun päätöksillä olisi suurin vaikutus sodan kulkuun ja Euroopan tulevaan turvallisuusjärjestykseen. Voitaneen todeta Euroopan olevan yhtenäinen silloin, kun se on helppoa. Kun panokset kasvavat, erot tulevat esiin.
Euroopan sisällä elää kaksi erilaista turvallisuuskokemusta. Pohjoisessa ja idässä Venäjä on konkreettinen ja akuutti uhka. Se on naapuri, jolla on historiaa sotilaallisesta voimankäytöstä ja joka testaa jatkuvasti rajoja häirinnällä, painostuksella ja voimapolitiikalla. Etelässä ja osin lännessä Venäjä on yksi kriisi muiden joukossa, ei eksistentiaalinen kysymys.
Tämä ero ei ole vain mielipidekysymys vaan näkyy teoissa. Kun tarkastellaan Ukrainan tukemista suhteessa maiden talouden kokoon, kärki löytyy selvästi Pohjois- ja Itä-Euroopasta.
Baltian maat, Pohjoismaat ja Puola ovat kantaneet suhteellisesti suurimman vastuun. Myös Alankomaat ja Iso-Britannia sijoittuvat korkealle. Suuret Länsi- ja Etelä-Euroopan maat ovat mukana, mutta selvästi varovaisemmin.
Tämä kertoo siitä, missä sodan koetaan koskettavan omaa turvallisuutta kaikkein suoraan.
Sama ilmiö näkyy niin sanotussa ”halukkaiden koalitiossa”. Sitä on tapana kutsua Euroopan vastaukseksi, vaikka se on tosiasiassa otos niistä maista, jotka ovat valmiita toimimaan.
Sen ytimessä ovat Saksa, Pohjoismaat, Alankomaat, Ranska, Puola, Iso-Britannia ja Baltian maat. Toisin sanoen juuri ne valtiot, joille Venäjän voimapolitiikka ei ole teoreettinen kysymys.
Kun päätöksiä tehdään nopeasti ja riskit ovat todellisia, Euroopan toiminta kasautuu samoille harteille. Tämä ei ole sattumaa vaan seurausta maantieteestä, historiasta ja poliittisesta todellisuudesta.
Jäädytettyjen venäläisvarojen kohdalla tämä eritahtisuus on tullut erityisen selvästi esiin. Vastustusta ja varauksellisuutta on esiintynyt muun muassa Ranskassa, Belgiassa, Unkarissa, Slovakiassa, Tšekissä ja Luxemburgissa. Perustelut vaihtelevat juridisista riskeistä rahoitusmarkkinoiden vakauteen.
Nämä ovat osin ymmärrettäviä huolia, mutta lopputulos on sama. Eurooppa ei kykene muuttamaan moraalista yksimielisyyttä kovaksi voimaksi silloin, kun päätökset edellyttävät yhteistä riskinottoa.
Venäjä ymmärtää tämän. Se käyttää aikaa, erimielisyyksiä ja epävarmuutta aseena. Jokainen viivästys Ukrainan rahoituksessa ja jokainen epäröinti varojen käytössä palvelee Venäjän strategiaa paremmin kuin mikään propagandapuhe.
Suomelle tästä seuraa epämiellyttävä, mutta välttämätön johtopäätös. Turvallisuutemme ei voi perustua oletukselle siitä, että Eurooppa toimii kriisin syvetessä yhtenäisesti ja ripeästi. Yhteinen eurooppalainen ulko- ja turvallisuuspolitiikka on tärkeä tavoite, mutta se ei ole toimiva perusta silloin, kun päätöksiä tehdään kovassa paineessa.
Siksi Suomen on rakennettava oma varasuunnitelmansa Euroopan sisällä.
Tämä ei tarkoita irtautumista EU:sta eikä Nato-jäsenyyden kyseenalaistamista. Se tarkoittaa sitä, että tunnistamme ne maat, joiden turvallisuusintressit ovat pysyvästi linjassa omiemme kanssa, ja alkaa toimia niiden kanssa järjestelmällisesti ja näkyvästi.
Käytännössä tämä edellyttää muutosta tavassa, jolla Suomi käyttää ääntään EU:ssa ja Natossa. Pohjoismaiden, Baltian maiden, Puolan ja Romanian sekä muiden halukkaiden tulisi muodostaa poliittinen ydinryhmä, joka koordinoi kantojaan ennen keskeisiä kokouksia ja esiintyy samoilla viesteillä eri pöydissä.
Kun nämä maat puhuvat samansisältöisesti, Venäjän uhka lakkaa olemasta alueellinen huoli ja muuttuu koko Euroopan keskeiseksi turvallisuuskysymykseksi. Tämä ei vaadi uusia sopimuksia tai muodollisia liittoumia. Se vaatii poliittista tahtoa.
EU ja Nato ovat täynnä epävirallisia rakenteita, jotka muovaavat päätöksentekoa enemm än kuin viralliset julkilausumat. Jos Suomi haluaa vaikuttaa, sen on oltava osa ryhmää, joka ei vain reagoi, vaan vie aloitteita eteenpäin.
Kirjoittaja Henri Vanhanen on ulko- ja turvallisuuspolitiikan asiantuntija. Inka Soveri
Varasuunnitelman toinen ulottuvuus on sotilaallinen ja teollinen. Pohjois- ja Itä-Euroopan maiden on sidottava puolustushankintojaan ja tuotantoaan nykyistä tiukemmin yhteen. Ilmapuolustus, pitkän kantaman tulenkäyttö ja ammusvarannot ovat aloja, joissa hajanaisuus syö uskottavuutta.
Kun kriittinen joukko maita rakentaa näitä kyvykkyyksiä yhdessä, syntyy tosiasiallinen puolustusydin, jota ei voi ohittaa poliittisilla puheilla.
Kolmas ulottuvuus on poliittisesti vaikein, mutta välttämätön. Suomen on oltava valmis sanomaan ääneen, että kaikkien ei tarvitse olla mukana kaikessa. Jos yksimielisyys ei synny Ukrainan tukemisessa tai puolustuksen vahvistamisessa, päätöksenteko ei saa pysähtyä.
Halukkaiden maiden on edettävä yhdessä ja jätettävä ovi auki muille tulla mukaan myöhemmin. Tämä ei murenna eurooppalaista solidaarisuutta. Se estää sitä halvaantumasta.
Tähän kokonaisuuteen kuuluu myös Saksa. Saksan rooli on ollut hidas ja paikoin turhauttava, mutta sen merkitystä ei voi kiertää.
Saksa on Itämeren valtio ja Euroopan taloudellinen ydin. Ilman Saksaa Pohjois- ja Itä-Euroopan maat ovat oikeassa, mutta yksin. Saksan kanssa ne ovat Euroopan suuntaa määrittävä voima. Siksi Saksan sitominen konkreettisiin hankkeisiin on Suomelle strategisesti ratkaisevaa.
Euroopan unioni ei heikkene siitä, että osa maista tekee enemmän. Se heikkenee siitä, jos kukaan ei uskalla tehdä aloitteita. Euroopan turvallisuus ei enää rakennu täydellisestä konsensuksesta, vaan toimivasta ytimestä.
Jos Suomi rakentaa turvallisuuspolitiikkansa oletukselle täydellisestä eurooppalaisesta yksimielisyydestä, rakennamme sen väärälle perustalle. Euroopan rauha lepää nyt pohjoisen ja itäisen Euroopan harteilla. Se ei ole kunnianosoitus, vaan vastuun kuvaus.
Tämä on realismia Euroopan sisällä.
Kirjoittaja Henri Vanhanen on ulko- ja turvallisuuspolitiikan asiantuntija sekä tietokirjailija.