Oulun Kärppien ja Toronto Maple Leafsin ratkaisut haisevat viestinnälliseltä teatterilta, kirjoittaa Jaakko Tiira.
Kuva: Jussi Määttä / AOP
Toronto Maple Leafs ja Oulun Kärpät, kaksi omissa sarjoissaan konttaavaa jättiä.
Molemmat lähtivät kauteen suurin odotuksin. Molempien syksy on ollut surkea.
Toronto majailee NHL:n itäisen konferenssin jumbosijalla ja on jäämässä pudotuspelien ulkopuolelle ensi kertaa kymmeneen vuoteen. SM-liigan kovimpiin palkanmaksajiin lukeutuva Kärpät on surkuhupaisasti sijalla 14.
Suomalaisella ja kanadalaisella kiekkoseuralla on muutakin yhteistä kuin odotusten alittaminen. Molemmat reagoivat surkeisiin alkukausiin potkimalla pihalle apuvalmentajansa – ei siis päävalmentajaa tai urheilujohtoa, vaan apuvalmentajan.
Kärpät näytti Jussi Silanderille ovea joulukuun puolivälissä. Toronto kenki Marc Savardin juuri ennen joulua.
Kärppien tiedotteessa urheilujohtaja Kimmo Kapanen kertoi, että erikoistilannepelaaminen (joka mikä ilmeisemmin oli Silanderin vastuulla) ei ole ollut riittävällä tasolla ja muutosta tarvittiin.
Petri Karjalainen (vas.) ei ole kovista odotuksista huolimatta onnistunut pysäyttämään Kärppien syöksykierrettä. Kuva: Mikko Lieri
Meriselitys on ontuva. Kärppien ylivoima on osunut lähes joka neljäs kerta ja on SM-liigan viidenneksi parasta.
Toronto ei Savardin potkuja sen koommin selitellyt, vaikka ylivoimaprosentteja tutkailemalla henkilövaihdokselle oli perusteensa. Toronton ylivoima on ollut koko NHL:n surkeinta (13,3%).
Ylivoimaprosentit ovat kuitenkin sivuseikka. Kärppien ja Toronton ratkaisut haisevat viestinnälliseltä teatterilta.
Jotain piti tehdä koska kannattajat kävivät kärsimättömäksi.
Viime keväänä Kalpan mestariksi luotsanneen, täksi kaudeksi Kärpät komentoonsa ottaneen Petri Karjalaisen potkiminen ei tullut kyseeseen. Kesällä urheilujohdossa aloittaneen Kapasen irtisanominen olisi sekin ollut kohtuuton ratkaisu.
Niinpä susille lensi Silander.
Kiekkomaailman pääkaupungissa Torontossa suurinta raippaa ovat saaneet päävalmentaja Craig Berube sekä uransa heikointa kautta pelaava supertähti Auston Matthews.
Beruben pitäisi kaiken järjen mukaan olla tulilinjalla, mutta GM Brad Trelivingillä on korkea kynnys äijämäisen luotsin vaihtamiseen. Berube on Stanley Cup -voittaja vuodelta 2019 ja Trelivingin ensimmäinen palkkaus Maple Leafsin puikoissa.
Matthews on joukkueen kapteeni ja organisaation kasvot.
Ei heitä noin vain vaihdeta.
Kahdet apuvalmentajapotkut eivät vielä ole ilmiö. Niissä kuitenkin tiivistyy nykypäivän huippujääkiekon – tai laajemminkin ammattilaisjoukkueurheilun – paradoksi.
Seurat ja valmentajat puhuvat prosesseista, mutta faneja kiinnostaa lähinnä se, mitä tapahtui eilen ja mitä tapahtuu tänään. Kun puuro palaa pohjaan ja prosessipuheet eivät enää riitä, tarvitaan syntipukkeja.
On absurdi ajatus, että Kärppien pahasti pöhöttynyt kulttuuri muuttuisi yhtä apuvalmentajaa vaihtamalla.
Yhtä absurdia olisi kuvitella, että Toronton kelkka kääntyy uudella apuluotsilla.
Eikä Torontossa tai Oulussa näin harhaisia olla – tietenkään.
Osaava apuvalmentaja voi tuoda kilpailuetua tietyillä pelin osa-alueilla, mutta kun ryhdytään listaamaan menestymisen kannalta tärkeimpiä henkilöitä, apuvalmentajat ovat kaukana päävalmentajan, urheilujohtajan ja avainpelaajien takana.
Pelkän apuvalmentajan potkiminen on raukkamainen toimi, jolla näytetään ulospäin, että tehdään edes jotain, pudotetaan raivomyllystä kierroksia ja ostetaan kriisiporukalle hengähdysaikaa.
Ei vuotavaa kattoa sillä korjata, että vuotokohdan alla olevan punaisen ämpärin tilalle vaihdetaan sininen ämpäri, vaikka se erilaiselta näyttääkin.