Pääkirjoitus|Suomalaisen taiteen menestys maailmalla perustuu kovaan työhön ja toimiviin yhteistyöverkostoihin.
Suomalainen kuvataide näkyy poikkeuksellisella tavalla maailman merkittävissä taidemuseoissa. Marraskuun alussa Pariisin historiallisessa Petit Palais’ssa avautui Pekka Halosen töiden näyttely Hymni Suomelle.
Kolme vuotta sitten samassa palatsissa oli esillä Albert Edelfelt, jonka teokset keräsivät suitsutusta ja runsaasti katsojia. Halonen on kuitenkin nousemassa kirjaimellisestikin seuraavalle tasolle eli palatsin ylempään kerrokseen. Suomalaismestarin lumimaisemia tarjoillaan arktisena versiona Paul Gauguinin tahitilaismaalauksista. Halonen ehti 1890-luvulla saada Gauguinilta oppia.
Tällaisten eurooppalaisten yhteyksien avaaminen on ollut isossa roolissa, kun Ateneum on rakentanut kansainvälisiä yhteistyöhankkeita nykyisen johtajan Anna-Maria von Bonsdorffiin johdolla. Samaa ajattelua edustaa esimerkiksi parhaillaan Ateneumissa esillä oleva näyttely ”Gallen-Kallela, Klimt ja Wien”. Siinä esitellään 1800–1900-lukujen taidetta, jossa kansallisromantiikka näytteli vahvaa roolia.
Kansallisromantiikassa jos jossakin haluttiin korostaa sitä, miten taide muka ammensi syvältä oman kansan muinaisuudesta ja kansanluonteesta. Se oli tietysti pitkälti feikkiä, sillä todellisuudessa omaa kansallista historiaa kehiteltiin muualta lainattujen ideoiden avulla. Samalla tavalla eri maissa levinnyt kansallinen ajattelu nykyäänkin leviää.
Edelfelt ja Halonen ovat osa Ateneumin Klassikot maailmalle -hanketta, jossa taidetta on viety ulkomaille Jane ja Aatos Erkon säätiön tuella. Kolmas onnistuminen nähtiin joulukuun alussa New Yorkin johtavassa taidemuseossa The Metropolitan Museum of Artissa eli Metissä, jossa avautui kuudenkymmenen Helene Schjerfbeckin teoksen näyttely Seeing Silence.
Metiin ei mennä ilman sponsoreita. Schjerfbeckin näyttelyn teki osaltaan mahdolliseksi amerikansuomalaisen Elsa Brulen avokätinen tuki.
New Yorkin näyttely jatkoi Schjerfbeckin menestyskulkua. Viime vuosina suomalaistaiteilijan töitä on nähty suurissa museoissa Japanissa, Saksassa ja Britanniassa. Jatkoa saattaa hyvin olla tulossa, niin paljon suitsutusta näyttely on Yhdysvalloissa saanut.
Maailmalle mennään ajatus edellä ja asiantuntemus pohjalla.
Aiemmin varjoon jääneisiin naistaiteilijoihin on muutenkin nyt kiinnostusta. Suomalaisista seuraavana vuorossa voi olla Elin Danielson-Gambogi, joka on Ateneumissa esillä keväällä 2027.
Ateneumissa pohjustetaan kansainvälistä kiinnostusta Danielson-Gambogiin tekemällä taiteilijasta tutkimusta ja kirjaa, joka julkaistaan suomeksi, ruotsiksi ja englanniksi. Juuri tämä on osoittautunut toimivaksi konseptiksi: Ateneum ei yritä väkisin puskea ulkomaille jotain outoa suomalaista taiteilijaa vaan menee maailmalle ajatus edellä ja vankka asiantuntemus pohjalla.
Suomalaisilla on kansainvälisissä taidepiireissä nyt erityisen vahva maine 1800-luvun lopun ja 1900-luvun taiteen tuntijoina. Suomalaista ja muuta pohjoismaista taidetta on maailmalla esitellyt myös von Bonsdorffin ja Susanna Petterssonin kirja Nordic Art and Way of life (2024).
Kuten kirjan nimikin todistaa, taidetta vietäessä ei ole kyse yksin taideteoksista eikä edes taiteilijasta vaan myös siitä hengestä ja maailmasta, josta tuo taide on syntynyt. Siksi suomalaisen taiteen menestys kertoo kasvaneesta kiinnostuksesta pohjoiseen ja suomalaiseen ajatusmaailmaan, johon usein liitetään esimerkiksi sellaisia asioita kuin tasa-arvoisuus, harmonisuus, hiljaisuus ja tiivis luontosuhde.
Hienoa, että suomalainen taide kiinnostaa maailmalla. Ainahan se tuntuu hyvältä.
Olennaisinta uudessa ilmiössä on kuitenkin se isompi kuva. Millaista pohjoismaisuutta tai suomalaisuutta edustivat töissään klassikot? Entä miten maailman näkevät tämän ajan taiteilijat?
Vastauksia niihin kysymyksiin ei tarvitse hakea Pariisista eikä Lontoosta, vaan selvitystyön voi aloittaa lähimmästä taidemuseosta vaikka heti.