Kesän alussa pohjalaiseen pihapiirin harhaili pieni tarhaketun poikanen, enintään parin kuukauden ikäinen.
Pentu loukutettiin ja vietiin väliaikaiseen suojaan Vaasassa sijaitsevaan villieläinhoitolaan, josta sen matka jatkui loppuelämän kotiin eläinsuojelukeskus Tuulispäähän Somerolle.
Pieni rääpäle, Tuulispään toiminnanjohtaja Piia Anttonen kuvailee ketunpoikasta, joka oli kotiin saapuessaan hyvässä kunnossa mutta kovin nälkäinen.
Ensimmäisenä yönä lähipeltoja peitti sankka mutta kaunis sumu, jonka mukaan pikkukettu nimettiin.
Tältä Sumu näytti saapuessaan Tuulispäähän.
© Kristo Muurimaa
Eläinsuojelijoiden ja tarhaajien kilpajuoksu
Piia Anttonen kertoo, että eläinsuojelukeskukseen päätyneiden tarhakettujen tarina menee usein samalla tavalla: karannut kettu saattaa elää joitain kuukausia vapaana luonnossa, mutta lopulta se hakeutuu asutuksen lähelle paremman ravinnon toivossa.
Tarhaketut ovat tottuneet ihmisten hajuun, joten ne eivät arastele tulla pihoille penkomaan roskiksia.
Alueilla, joissa on turkistarhoja, ihmiset usein tunnistavat eläimen karanneeksi tarhaketuksi ja ilmoittavat havainnostaan sosiaalisen median puskaradioissa. Kettuja ei korvamerkitä millään tavalla, joten karkurin oikeaa omistajaa ei voida selvittää.
”Sitten alkaa eräänlainen kilpajuoksu. Eläinsuojelijat yrittävät ehtiä loukuttamaan ketun ennen tarhaajia, ja tarhaajat haluavat lopettaa sen, jotta kettu ei päätyisi tällaiseen paikkaan”, Anttonen kuvailee.
Sumun tarinan alkuosa on kuitenkin edelleen suuri mysteeri. Piia Anttosen mukaan on harvinaista, että niin nuori pentu on yksikseen karkuteillä.
Ei tiedetä, onko Sumua odottanut emokettu karannut turkistarhalta vai onko vastikään syntynyt pentu paennut itse.
Turkistarhaus Suomessa
Tarhakettu on turkistarhoilla kasvatettu kettu, joka ei ole oma lajinsa vaan ihmisen jalostama muoto punaketusta.
Jalostuksen takia ne ovat usein luonnonvaraista kettua kookkaampia ja kömpelömpiä. Niiden turkeissa on värimuunnoksia, joita ei juurikaan näe luonnossa.
Tarhaketut elävät verkkopohjaisissa häkeissä usein ilman virikkeitä, eikä niillä ole mahdollisuutta lajityypilliseen käytökseen. Liikunnan puutteen takia kettujen luusto on hyvin hauras ja raajat saattavat olla vääntyneitä. Ne ovat alttiita nivelrikoille ja muille terveysongelmille.
Suomessa on vähän yli 400 turkistarhaa, joista suurin osa sijaitsee pohjalaismaakunnissa. Tarhakettujen lisäksi supikoiria, minkkejä ja naaleja.
Uudet asuinkumppanit
Nyt Sumu vipeltää tyytyväisen oloisena Tuulispään tilavassa aitauksessa, jonka se jakaa kolmen muun ketun, Viiman, Lumin ja Hallan, kanssa. Rääpäleeksi muhkean talviturkin peittämää eläintä ei voi enää sanoa.
Sumu suhtautuu hieman epäillen aitaukseen saapuneihin vierailijoihin, mutta käy lopulta näykkäisemässä hellästi toimittajan kengänkärkeä.
”Se kokeilee, että irtoaisiko kengästä jotain. Utelias kettu!”, Piia Anttonen naurahtaa.
Sumu on hopeakettu. Sen asuinkumppaneina ovat toinen hopeakettu, naali sekä puna-ja hopeaketun risteytys.
© Tommi Tuomi
Puraisu pepusta
Kun Sumu oli tuotu Tuulispäähän, se sai tutustua uuteen elämäänsä rauhassa, asteittain.
Aluksi ketunpoikanen vietti aikaa sisätiloissa karanteenissa, jonka jälkeen sen annettiin jättää hajujaan kaksiosaisen aitauksen toiselle puolelle muiden kettujen ollessa portin toisella puolella.
Eläintenhoitajat vaihtoivat eläinten kakkoja aitauksesta toiseen, jotta tutustuminen helpottuisi entisestään.
Lopulta niiden yhteiselo alkoi, ja kaikki sujui hienosti yhtä pikaista yhteenottoa lukuun ottamatta.
”Lumi ei aluksi välittänyt Sumusta, ja sitten Sumu puraisi sitä takapuolesta.”
Sumun jälkeen elöinsuojelukeskukseen saapui nuori uroskettu Halla, jonka läsnäolo edelleen hieman jännittää Sumua.
”Sumu viestii Hallalle äänillä ja menemällä matalaksi, että on vielä pentu ja siitä ei tarvitse enempää huomioida.”
Eläintenkouluttajan vierailut
Kerran tai kaksi kertaa viikossa Tuulispäässä käy eläintenkouluttaja, jonka koulutuksessa ketut tottuvat ihmisen kosketukseen. Näin kynsien leikkaaminen ja ulkoloislääkityksen antaminen helpottuu.
”Kun ne joutuvat elämään vankeudessa, on parempi, etteivät ne pelkää ihmistä. Kettujen oleminen ja eläminen on stressittömämpää.”
Piia Anttonen heittää Sumulle sorsaa muistuttavan koiranlelun, jota leikkisä ketunpoika alkaa ravistelemaan kuin koira.
Anttonen tarttuu lelun toisesta päästä kiinni, ja Sumu alkaa vetämään sitä innokkaasti.
Sumu on luonteeltaan leikkisä. Kettu on hämäräaktiivinen eläin, joten päivisin kettuaitauksessa yleensä levätään.
© Tommi Tuomi
Sumun elämä jatkuu
Jos Sumu ei olisi lähtenyt mystiselle karkumatkalleen, sen elämä olisi todennäköisesti jo päättynyt. Keväällä syntyneet tarhaketut tapetaan joulukuun tienoilla paitsi ellei niistä ei tulee siitoseläimiä.
”Suunnilleen tuon kokoisena ne nahoitetaan”, Piia Anttonen kertoo viitaten Sumuun.
Elämä onneksi jatkuu. Sumu saa tulevat vuodet leikkiä, kaivaa kuoppia ja tarkkailla naapuriaitauksien eläimiä Tuulispäässä.
Mikä on Tuulispää?
Eläinsuojelukeskus Tuulispää on tuotanto- ja maatilaeläinten turvakoti, joka perustettiin vuonna 2012 Somerolle, Varhais-Suomeen.
Tuulispäässä on tällä hetkellä sata asukasta, jotka ovat päätyneet sinne esimerkiksi löytöeläiminä tai viranomaisten kautta eläinsuojelutapauksina.
Eläin voi tulla Tuulispäähän myös, jos omistaja ei ole kyennyt enää huolehtimaan siitä tai se pelastetaan teurastukselta.
Kertun väliaikaiskipsi oli suunnilleen yhtä pitkä kuin kissanpentu itse.
© Alajärven Tassutiimi