Tiivistelmä
Levin huipulla sijaitsevan näköalaravintola Tuikun edustalta avautuvat mykistävät näköalat Länsi-Lapin tuntureille. On kaunista, valkoista ja sen verran paksusti lunta, että siihen uppoaa sääriään myöten, ellei pysyttele visusti rinnekoneen tamppaamalla reitillä.
Edellisenä päivänä Riitta-Liisa Lassila ajoi koiransa kanssa takaisin näihin maisemiin vanhempiensa luota Haukiputaalta.
Sieltä lähtiessä oli pimeää. Hetkeksi maahan sataneet lumet olivat muutamassa päivässä huvenneet.
Ennen lähtöään Lassila kysyi 87-vuotiaalta isältään, pitäisikö hänen auttaa ja kantaa puut liiteristä sisälle. Ei kuulemma tarvinnut. Isä aikoi hakea puut itse.
Lassila näkee isän jääräpäisyydessä ja periksiantamattomuudessa itseään. Pienenä hän ihaili isäänsä, joka oli hiihtänyt kilpaa piirikunnallisella tasolla ja voittanut pronssimitalin.
– Muistan, miten ajattelin, että tuskin koskaan tulen hiihtämään niin kovaa.
Lassila muistaa lapsuudestaan myös vanhempien kanssa tehdyt hiihtoretket luonnossa ja sen, miten äidin anorakin taskussa oli aina viipaloituja hedelmiä tai mehua.
He olivat tiivis kolmikko, ja kun hän aloitti kilpahiihdon, ensimmäisille hiihtokisareissuille he lähtivät aina yhdessä. Ne viikonloput olivat mahtavia, kuin pieniä lomia. Se rytmitti talvea.
Lassila iloitsee siitä, että myös hänen Ida-tyttärensä on löytänyt luonnossa liikkumisen ilon. Yhdessä on tarkoitus lähteä hiihtoretkille, joiden tahtia huippu-urheilu ei enää sotke.
Kuva: Jussi Leinonen
Tänä jouluna Lassila saa luokseen pian 22-vuotiaan tyttärensä Idan, jonka kanssa on tarkoitus lähteä hiihtelemään tuntureille. Tyttären sukset hän on jo voidellut.
Tuntuu suurelta ilon aiheelta, että tytär on myös löytänyt ilon luonnossa liikkumisesta. Jyväskylän yliopistossa kauppatieteiden opintoja suorittava tytär on äidilleen yksi suuri ilon aihe itsekin: niin rakas, fiksu ja itsenäinen.
Nyt he voivat lähteä retkille yhdessä niin, että tytär saa määrittää tahdin. Ennen se ei ollut aina mahdollista, mutta nyt Lassilalla ei ole enää huippu-urheilijan tarkkaa päivärytmiä, joka sotkeutuisi.
Pitkään se määritti hänen elämäänsä. Lassila oli huipputasolla kilpaileva hiihtäjä poikkeuksellisen kauan. Hän lopetti kilpauransa keväällä 2022 Rovaniemen SM-kisoissa, 43-vuotiaana.
– Sain edustaa Suomea vuodesta 2002 alkaen siihen saakka. En osaa edes sanoin kuvailla, mitä kaikkea se on antanut.
Nyt hän on siirtynyt hiihdossa toiselle puolelle, valmentamaan ja opettamaan muita.
Kuluneen vuoden aikana moni asia Lassilan elämässä on mullistunut. Syksystä saakka hän on totutellut sanomaan kotipaikakseen Haukiputaan sijaan Kittilää ja Sirkan kylää.
Sukunimikin on vaihtunut takaisin tyttönimeen sen jälkeen, kun avioliitto pitkäaikaisen puolison ja valmentajan Toni Roposen kanssa päättyi eroon kymmenen kuukautta sitten. Avioeroa haki puoliso.
– Olin liitossani täysin onnellinen ja luulin, että kaikki oli hyvin.
Siinä on oikeastaan se, mitä hän haluaa erostaan sanoa. Siitä on ollut melkoinen matka tähän pisteeseen. Haukiputaalle jäi entinen elämä ja unelmien talo meren rannalla.
– Asuin paikassa, joka oli minun unelmani silloin. Nyt huomaan, että unelmia voi tehdä uusiksi.
Muutto tuli ajankohtaiseksi viime kevään aikana. Ystävä heitti ilmaan ajatuksen siitä, voisiko hän ajatella asuvansa vakituisesti Levillä vapaa-ajan asunnollaan, jossa vietti paljon aikaa ja jossa oli hyvät mahdollisuudet harjoittaa ammattia hiihdon opettajana ja valmentajana.
11-vuotias labradorinnoutaja Ibra on Lassilalle on äärimmäisen rakas. – Hän on vertaansa vailla: harmaahapsiherrasmies, joka aistii kaiken ja on minulle uskomaton voimavara.
Kuva: Jussi Leinonen
– Ensin ajattelin, että ei. Mietin tytärtäni ja iäkkäitä vanhempiani, sitä ettei minulla ollut täällä tuttavapiiriä, vain yksi ystävä. Puhuin läheisteni kanssa ja pohdin asiaa monelta kantilta. Lopulta tulin päätökseen, että tämä on minun tuleva kotipaikkakuntani.
Meren rannalla kasvanut ja ikänsä elänyt Lassila on saanut huomata, että yhä edelleen meri on olemassa eikä sitä kukaan vie häneltä pois. Ja ovathan tunturit, joissa voi myös kokea avaruutta.
Sinne hän on lähtenyt aina, kun on ollut vaikea hetki. On ollut lohdullista voida tuntea oma pienuutensa tässä maailmankaikkeudessa.
– Olen itkenyt siellä niin monet itkut. Aina kun olen ollut surullinen tai tuntenut kaipuuta, olen pakannut reppuni ja hypännyt autoon ja tullut aina paremmalla mielellä takaisin. Tämä aika on opettanut onnellisuutta hirveän pienistä asioista.
Kun Lassila oli syksyllä muuttanut Leville, hän halusi heti näyttää vierailulle tulleelle tyttärelleen tunturit ja kertoa, että kaikki oli hyvin ja että täällä, keskellä ei mitään, hän oli ollut hirveän onnellinen.
– Olen aina rakastanut olla luonnossa ja haaveillut tekeväni vaelluksia, mutta en ole tehnyt niitä ennen. Nyt olen, ja ne ovat tuottaneet minulle valtavasti onnellisuuspuuskia.
Entisessä elämässään Lassila oli tottunut siihen, että koko elämä oli tarkkaan suunniteltua ja aikataulutettua. Talvet menivät aina hiihdon ehdoilla, oikeastaan kesätkin. Kilpaurheilijana valintoja oli tehtävä, ja aina hän valitsi kilpaurheilun.
” Uskon täysin kohtaloon. Tuli mitä tuli, otan vastaan. Vaikka ei aina tuntuisi hyvältä, niin ajattelen, että jossain vaiheessa vielä tuntuu ja jossain vaiheessa vielä tiedän, miksi näin on käynyt.”
Kuvaavaa on, että kun yksi hänen ystävistään meni naimisiin, hän kertoi ensin Lassilalle, että haluaisi järjestää häät, ja halusi tietää, miten se hänelle sopisi. Vaihtoehtoisia vapaita viikonloppuja oli talven aikana kaksi, ja häät järjestettiin niistä toisena.
Siitä Lassila on kiitollinen, että on kaikki nämä vuodet pystynyt pitämään yllä yhteyttä ystäviinsä. Nyt kun heidän tukeaan on tarvittu enemmän kuin koskaan aikaisemmin, hän on saanut huomata, että siinä he ovat.
– En koe, että hiihto olisi vienyt minulta mitään.
Nyt kalenterissa on paljon enemmän tyhjää. Se on vaatinut totuttelua.
Viimeiset kymmenen kuukautta ovat olleet aikaa, joka on pakottanut tutustumaan itseensä uudestaan. On löytynyt piirteitä, jotka olivat olleet unohduksissa: spontaaniutta, heittäytymistä, luottamusta tulevaan.
Kilpaurheilu on määrittänyt Lassilan elämää, mutta nyt kalenterissa on enemmän tilaa muille asioille.
Kuva: Jussi Leinonen
Lassila on huomannut olevansa paljon sosiaalisempi ihminen kuin oli ajautunut olemaan, avoin ja sellainen, joka haluaa uskoa ihmisissä ja asioissa hyvään.
– Uskon täysin kohtaloon. Tuli mitä tuli, otan vastaan. Vaikka ei aina tuntuisi hyvältä, niin ajattelen, että jossain vaiheessa vielä tuntuu ja jossain vaiheessa vielä tiedän, miksi näin on käynyt.
Väljempi kalenteri ei tarkoita sitä, etteikö Lassilalla edelleen olisi valtavaa paloa kehittää itseään, vaikka kilpailullisia tavoitteita hiihtoon ei enää olekaan.
Keväällä hän päätti osallistua Terwamaratonille ja juoksi naisten yleisen sarjan ylivoimaiseen voittoon, ajalla 1.21.05. Levillä syyskuussa järjestetyssä Ruskamaratonissa hän juoksi reilut 21 kilometriä ajassa 1.21.44.
– Levillä reitti oli kovempi, pidän sitä kovempana tuloksena. Oli ihan hitonmoinen yllätys, että se meni niin hyvin.
Levin kisaa varten Lassila teki itselleen kuuden viikon harjoitusohjelman ja treenasi systemaattisesti. Tavoitteena ei ollut voitto, vaan mahdollisimman hyvä suoritus.
Ensi kesänä hän haluaa juosta myös, mutta samalla asenteella. Kisat eivät saa sotkea muita suunnitelmia. Urheilu ei tule enää ensimmäisenä.
– Olen toisella puolella nyt, auttamassa muita.
Lassila ulkoilee Ibran kanssa sen mukaan, miten koiravanhus jaksaa. Silloin kun hän lähtee tunturiin 4–5 tunnin mittaisille lenkeilleen, koira jää suosiolla kotiin.
Kuva: Jussi Leinonen
Päätyönään Lassila vetää etänä järjestettäviä hiihtovalmennuksia kuntohiihtäjille yhdessä Lasse Seppäsen ja Toni Roposen kanssa perustamassaan yrityksessä.
Leville muutettuaan hän on myös alkanut antaa yksityisiä hiihtotunteja ja vetää treenejä kuntoporukoille. Kyselyjä on tullut joka päivä, ja siitä hän on iloinen.
– On ihanaa saada opettaa ihmisille hiihtoa ja olla keskellä luontoa. Olen ylpeä itsestäni ja siitä, että kun avaan siipeni, ne kantavat. En olisi sitä aina uskonut.
Lassila on kertonut elämästään myös sosiaalisessa mediassa. Hän ei jaa kaikkea, mutta jakamansa asiat hän on halunnut kertoa omana itsenään, niin kuin on ne kokenut.
Hän on saanut kannustusta ja tukea ja paljon viestejä ihmisiltä, jotka ovat olleet elämässään samassa pisteessä.
– Olen huomannut, että monet ovat näiden asioiden kanssa hyvin yksin. Ajattelen, että kannattaa uskoa tulevaan, vaikka elämä kuinka särkyy. Uskon, että aina on toivoa ja meitä varten jotain vielä tulossa.
Muutamaa päivää aikaisemmin, kun Lassila oli ajelemassa Haukiputaalle vanhempiaan tapaamaan, hän pysähtyi menomatkalla Rovaniemen Prisman kahvilassa ja huomasi yhtäkkiä jonkun tuntemattoman ihmisen hymyilevän hänelle.
– Kun hän huomasi, että näin hänen hymynsä, hän tuli kysymään, että vieläkö suksi luistaa. Ennen kuljin laput silmillä enkä olisi huomannut sitä hymyä.