Urheilukilpailujen iloista pääsee osalliseksi myös olemalla viimeinen, kirjoittaa Marika Lehto kolumnissaan.
26.12. 19:30
Yksitoistavuotiaana kohtasin nuorena taitoluistelijana pahimman pelkoni. Olin kilpailuissa viimeinen.
Olin kyllä tottunut etsimään sijoitustani tulosluettelon loppupäästä. Tyypillisesti olin kolmanneksi viimeinen. Erään kerran nimeni kuitenkin sanottiin vasta kaikkien muiden jälkeen. Koko ruumistani kärvensi häpeä ja silmiäni polttivat kyyneleet, kun menin hakemaan lohdutuspalkintoa kilpakumppanieni edessä.
Mitä tästä pelkäämästäni painajaisesta sitten koitui? Ei yhtään mitään. Vietin tavallisen lauantai-illan, jatkoin harjoittelua ja vielä tuli kilpailuja, joissa sijoituin spektaakkelimaisesti tulosluettelon keskivaiheille.
Olen muistellut tätä nyt keski-ikäisenä, kun olen alkanut osallistua triathlon- ja juoksukilpailuihin. Koska varsinkin pienempiin juoksutapahtumiin vaikuttaa osallistuvan vain pitkään järjestelmällisesti harjoitelleita aktiivikuntoilijoita, olen taas päässyt etsimään itseäni tulosluettelon häntäpäästä.
Olen ollut tänä vuonna parissakin kympin kisassa hitain nainen ja jättänyt taakseni niukin naukin vain yhden eläkeläismiehen.
Silti häpeän lieskat eivät enää polttele eikä minua itketä. On ollut kasvattavaa päättää tietoisesti ottaa niskalenkki omasta pikkumaisuudesta ja oikein asettua siihen, ettei ole yhtä hyvä kuin muut.
Kuten jo lapsena sain huomata, häviämisestä ei nimittäin seuraa yhtään mitään. Maailma pyörii radallaan eikä kukaan taida pätkääkään välittää, mihin kilometrivauhtiin milloinkin yllän.
Viimeisenäkin pääsee kuitenkin nauttimaan urheilutapahtumien iloista. On kiva tavoitella jotain ja olla niin rohkea, että uskaltautuu lähtöviivalle. Ennen kaikkea on kiva nauttia siitä suunnattomasta endorfiinipöllystä, joka omien pelkojensa voittamisesta ja fyysisillä rajoilla käymisestä seuraa.
Parasta on jutella ja jännittää yhdessä kaltaistensa kanssa, ja ai sitä auvoa, kun maalissa odottaa palkintopussi, jossa on pillimehu tai jopa ruisleipä.
Jos kukaan ei suostuisi olemaan viimeinen, ei mitään kilpailuja voisi koskaan edes järjestää.
Nykypäivänä lasten kilpailuttamista voidaan välttää viimeiseen asti, ettei kenellekään vaan tule paha mieli. On hyväkin, etteivät lapset ala sijoittaa itseään ja toisiaan hyvä-huono-akselille, vaan keskittyvät omaan tekemiseensä.
Elämä ei kuitenkaan ole joka hetki tasapeli. Häpeän ja pettymyksen lieskat korventavat meitä jokaista monen monta kertaa, kun emme saa opiskelu- tai työpaikkaa, pomo irtisanoo tai kumppani vaihtaa toiseen.
Karvaista tilanteista nousee nopeammin, kun niistä on kokemusta. Pettymys opettaa senkin, ettei parempaan pääse kuin ponnistelemalla ja ilman palkintopussia jää vain hän, joka ei uskalla edes yrittää.
Kirjoittaja on toimittaja, kirjailija ja yrittäjä