Henriika Steidel-Luoto, 34, selvisi musiikin avulla läpi vaikeiden teinivuosien. Sama intohimo ohjaa häntä työssä alalla, jossa hän on nuorena naisena poikkeus.
”Musiikki tuli elämääni saksalaisen isäni ansiosta. Hän harrasti pasuunansoittoa, ja kotonamme Lohjalla musiikkiharrastus näkyi aina. Äitimme on suomalainen, joten minä ja pikkusiskoni kasvoimme kahden kulttuurin kodissa ja kaksikielisiksi.
Musiikkiopistoon pyrin ensi kertaa 4-vuotiaana. En päässyt sisään, sillä en suostunut laulamaan pääsykokeissa ääntäkään.
Vaikka olin pyrkinyt opistoon vanhempieni toiveesta, hylkäys sisuunnutti minut. Koko seuraavan vuoden harjoittelin lauluani ja suunnittelin, minkä mekon pukisin pääsykokeisiin. Lopulta kahden sävelen laulu riitti avaamaan musiikkiopiston ovet.
Vaikka olin taiteista kiinnostunut luonnonlapsi, olin myös hyvin määrätietoinen. Kun jotain päätän, sen teen.
Viidennellä luokalla halusin rumpaliksi. Isä lupasi minulle rummut sillä ehdolla, että alan soittaa myös pasuunaa. Tartuin diiliin.
Musiikkiopistossa minua opetti nuori naispasunisti, jota ihailin. Rummut jäivät, ja aloin ajatella, että pasuunan soittaminen on siisteintä, mitä voi elämässään tehdä.”
Lapsuus päättyi oikeusjuttuun
”Olen aina ollut hyvin sosiaalinen, ja kutsunkin itseäni ’ihmisten ihmiseksi’. Yläasteella ajauduin kuitenkin vääränlaiseen seuraan. Olin 14, kun aikuinen mies rikkoi rajojani pahoin. Lapsuuteni päättyi siihen.
Asiaa puitiin oikeudessa asti, ja osa kaveriporukastani kääntyi minua vastaan. Sen jälkeen minulla ei ollut enää turvallinen olo Lohjalla, ja tein päätöksen hakea Sibelius-lukioon Helsinkiin. Sitä varten minun täytyi korottaa numeroitani.
Yhdeksännellä luokalla keskityin kouluun ja valmistuin yläasteelta hyvällä todistuksella. Pääsin Sibelius-lukioon, josta löysin samanhenkisiä ystäviä.
Musiikista en luopunut kriisin keskelläkään ja uskon, että se osaltaan auttoi minut vaikean ajan yli.
Sinä olet murheiden tyttö, sanoi eräs opettaja aikoinaan minulle. Itse en ajattele niin. Minulle on sattunut ikäviä asioita, mutta kyse on ollut olosuhteista, ei minusta. Olen ihminen, joka näkee kaikessa jotain hyvää.”
Rakkaus löytyi musiikkipiireistä
”Lukion jälkeen olin varma, että minusta tulee musikaalitähti. Rytmimusiikki ja laulu olivat syrjäyttäneet sydämessäni klassisen musiikin, mutta en päässyt haluamiini kouluihin Helsingissä. Odotellessani kouluttauduin Helsingin konservatoriossa ammattipasunistiksi.
Myöhemmin pääsin Jyväskylään opiskelemaan pop- ja jazzlaulua. Valmistuin myös laulunopettajaksi.
Tulevaan aviomieheeni Matiakseen tutustuin opintomatkalla Skotlannin Glasgow’ssa, jonne kokoontui musiikinopiskelijoita Suomesta.
Matkan aikana emme juuri hengailleet, sillä Matias harjoitteli tunnollisesti kitaransoittoa sillä välin, kun minä nautin paikallisesta yöelämästä. Saatoin vain ihailla hänen ahkeruuttaan.
Kurinalaisuudessaan Matias on täydellinen vastakohta minulle, joka elän intuition ja inspiraation kautta. Olemme kuitenkin kiinnostuneita samoista asioista, minkä lisäksi meillä on hirveän hauskaa yhdessä.
Nyt olemme olleet naimisissa kymmenen vuotta, ja poikamme Toivo on nelivuotias.”
Tunnetko naisen, jonka elämäntarinan haluaisit lukea?
Lähetä vinkki meille sähköpostilla anlukija@otava.fi tai kirjeitse Anna, Uudenmaankatu 10, 00015 Otavamedia (kuoreen merkintä ”Matka naiseksi”). Emme valitettavasti voi vastata kaikkiin viesteihin henkilökohtaisesti.
”Jos osaan kaiken, olen väärässä paikassa”
”Jyväskylässä soitin pasuunaa kaupunginteatterissa, sinfoniaorkesterissa ja Jyväskylä Big Bandissa. Opetin myös laulua ja pääsin kokeilemaan siipiäni musiikkitapahtumien sekä JBB:n tuottajana.
Matias oli muuttanut Helsinkiin jo aiemmin, ja kun korona iski, muutin perässä. Töitä järjestyi, kun soitin Sointi Jazz Orchestran kapellimestarille ja tarjosin itseäni tuottajaksi.
Reilu vuosi sen jälkeen pääsin sijaistamaan UMO Helsinki Jazz Orchestraan ensin tuottajaa, sitten toiminnanjohtajaa. Pari vuotta myöhemmin minut valittiin säätiön toimitusjohtajaksi.
En ole perinteinen toimitusjohtaja millään mittarilla. Tulen suoraan musiikin ”kentältä” ja olen itse opetellut käytännössä, miten organisaatiot toimivat.
Alkuun taloudellinen vastuu hirvitti, mutta se on positiivista kauhua. Jos minusta tuntuu, että osaan kaiken, olen väärässä paikassa.
Olen ensimmäistä kertaa myös esihenkilö. Olin ennen hyvin mukautuvainen, mutta nykyään uskallan selvittää hankaliakin asioita.
Haluan myös, että minulla on henkilökohtainen suhde jokaiseen orkesterin jäseneen. Tiedän, että jos muusikot eivät voi hyvin, orkesteri ei voi soittaa hyvin.
Olen elänyt elämääni aina tavalla, jolla nyt teen työtäni: intohimon ohjaamana. Luomme koko ajan uutta, joten työ ei ole koskaan tylsää.
Minulla ei ole työaikoja, mikä sopii hyvin, sillä nautin inspiraation vietävänä olemisesta. Yhdeksästä viiteen -työaika olisi minulle pahin rangaistus.”
Äitiys opetti rajanvetoa
”Jazz-ala on ollut perinteisesti vanhojen miesten pelikenttä. Koska olen noussut epätyypillistä reittiä asemaani, tekemisiäni on myös kyseenalaistettu. Olen oppinut ymmärtämään, että sellainen kertoo arvostelijan omasta epävarmuudesta.
Itselleni työn ja vanhemmuuden yhdistäminen ei ole ollut ongelma, mutta muille se on joskus ollut.
Kun olin raskaana, minua kehotettiin jättämään paikkani eräässä musiikkialan yhteisössä. Miespuoliset jäsenet olivat sitä mieltä, etten tulisi jaksamaan hommiani vauvan synnyttyä. Itse asiassa nukuin vauvavuonna paremmin kuin koskaan.
Kun minut nähtiin töissä, ihmeteltiin, mihin olen lapseni jättänyt. Moni hämmästyy yhä sitä, ettei naisen elämä pysähdy lapsen saamiseen.
Äitiys on opettanut minulle rajoja. Tiedän selvemmin, kuka olen, enkä anna kenenkään kävellä ylitseni. Olen yhä taivaanrannanmaalari, mutta samaan aikaan seison tukevasti kahdella jalalla.”
Lue myös Kotiliesi.fi: Kapellimestari Eeva Kontua raivostuttaa ulkonäön kommentointi – ”Niin ei sanottaisi miehelle”
Hyvää elämää
Inspiroidun siitä, kun näen innostuksen kipinän syttyvän jossakussa. Niitä hetkiä metsästän.
Rutiinit ovat minulle todella vaikeita, sillä ne tuntuvat kahlitsevilta, mutta aamukahvi on asia, josta en haluaisi luopua.
Olen ylpeä siitä, että olen oppinut sanomaan ei.
Saan voimaa perheestäni.
Arvostan oikeudenmukaisuutta ja rehellisyyttä.
Haaveilen elämästä, joka vielä yllättää minut.
Juttu on julkaistu Matka naiseksi -juttusarjassa Annassa 51–52/2025.
Sinua voi kiinnostaa myös:
