Kuvittele, että vaihdat tuttavasi kanssa kuulumisia. Hän kertoo, että perheen 10-vuotias esikoinen sai äidinkielestä kympin koulutodistukseen. Mitä ajattelet?
Todennäköisesti uutiset tekevät sinuun vaikutuksen. Ehkä kyselet lisää kiinnostuneena ja kehaiset, että hieno juttu.
Kuvittele sama tilanne niin, että tuttava jatkaisi kertomustaan näin: Meidän Olivia on kielellisesti erittäin lahjakas. Sillä on varmaan vaikutusta, että olemme aina lainanneet hänelle kirjastosta hänen ikätasoaan vaativampia kirjoja. Mikään ei ole tärkeämpää kuin tarjota lapselle kehittymisen mahdollisuuksia.
Mitä nyt ajattelet?
Jos lapsen saavutuksista kertoessaan päätyy korostamaan oman kasvatustyönsä ansiokkuutta, on aiheellista kysyä, mistä tarve itsensä nostamisesta jalustalle johtuu. Myös vanhemman käyttämä äänensävy ja elekieli voivat välittää vaikutelman, että hän mieltää lapsensa saavutukset omikseen.
Pyysimme psykologi-psykoterapeutti Tania Virintietä kertomaan, mistä tarve kehuskelulle voi kummuta ja milloin sitä on hyvä pysähtyä pohtimaan.
Sukellus vanhemman omaan historiaan
Virintie toteaa olevan luonnollista, että oman lapsen saavutuksista kokee iloa ja ylpeyttä. Yhtä luonnollista on se, että onnistumisista haluaa kertoa muillekin.
Hyväksytyksi tuleminen on ihmisen perustarve, joten haluamme tulla nähdyiksi hyvinä ja taitavina. Taustalla voi olla myös helpotusta: lapsen pärjääminen jollain osa-alueella kertoo siitä, että hänen kehityksensä on edennyt hienosti kyseisessä asiassa.
Lapsen onnistumiset heijastuvat herkästi vanhemman itsekokemukseen, sanoo Virintie. Lapsen saavutukset voidaan kokea merkkeinä onnistumisesta vanhempana.
Toisaalta lapseen saatetaan myös heijastaa omia unelmia. Silloin vanhempi voi myötäelää lapsen saavutuksia kuin omiaan.
– Kun vanhempi kertoo lapsen onnistumisista, hän saattaa tiedostamattaan kaivata vahvistusta kokemukseen omasta itsestään muiden silmissä, Virintie toteaa.
Jos lapsen saavutukset saavat omassa mielessä paljon painoarvoa, Virintie kannustaa tarkastelemaan, liittyykö tilanteeseen jotain omakohtaista. Taipumus lapsen saavutusten korostamiseen voi johtua esimerkiksi siitä, että vanhemman kasvupolulla hyväksyntää on saanut ennen kaikkea ulkoisista asioista ja suorituksista.
Sosiaalinen pelisilmä on tarpeen
Ympäristö osaltaan ohjailee sitä, millaisia asioita tuomme itsestämme ja lapsistamme esiin. Jos vallalla on hyvin kilpailullinen ja suorituskeskeinen kulttuuri, sosiaalisissa tilanteissa voi esiintyä enemmän alttiutta saavutusten korostamiseen.
Virintie huomauttaa, että suorituskeskeinen puhe ruokkii ja ylläpitää suorituskeskeistä kulttuuria. Jokainen voi onneksi valinnoillaan vaikuttaa siihen, millaiset arvot korostuvat ja lopulta välittyvät seuraavalle sukupolvelle.
Kuten kaikessa vuorovaikutuksessa, myös lasten saavutuksista puhuttaessa olisi hyvä pyrkiä pitämään mielessä keskustelukumppanin tilanne ja tunteet. Esimerkiksi lapsen huippuarvosanoista kertominen voi herättää vaikeita tunteita vanhemmassa, jonka omalla lapsella on oppimisvaikeuksia.
– Mitä paremmin tunnemme itsemme ja tiedostamme omia sisäisiä motiivejamme ja toisaalta koetamme asettua toisen asemaan, sitä paremmat valmiudet meillä on säädellä ilmaisuamme tilanteen mukaan, Virintie summaa.
Vastaavasti jos keskustelun aikana huomaa ärsyyntyvänsä siitä, että toinen kehuu lapsensa saavutuksia, voi tunteen äärelle pysähtyä. Joskus ärtyminen voi liittyä esimerkiksi pelkoon siitä, ettei vanhempi itse tai oma lapsi riitä sellaisena kuin on.
– Usein turvaa keskustelussa luo vastavuoroisuus, kun jokainen osapuoli kokee tulevansa nähdyksi ja arvostetuksi.
Lapselle ei saisi kasata liikaa suorituspaineita
Aikamme korostaa suorituksia ja saavutuksia. Vastapainoksi Virintie kannustaa kehumaan lapsia ennemmin yrittämisestä kuin lopputuloksesta.
Taitojen harjaantumista tukee ennen kaikkea harjoittelun mielekkyys. Virintien mukaan lapselle ei tulisi luoda paineita onnistumisesta. Lisäksi lapsen on tärkeää saada rakentua vanhemmasta erilliseksi omaksi itsekseen sen sijaan, että hän toteuttaisi vanhemman unelmia.
– Tätä tukee muun muassa se, että aikuinen pyrkii kuulostelemaan lapsen omia intressejä ja taipumuksia sekä ohjaamaan häntä niitä vastaavien aktiviteettien ja harrastusten pariin.
Virintie korostaa, että lapselle olisi tärkeää olla luomatta hänen suoriutumisestaan riippuvaa hyväksynnän tunnetta. Tällainen kokemus on myöhemmän itsetunnon kannalta hyvin arvokas.
Se, mihin aikuiset kiinnittävät positiivista huomiota, vahvistuu. Mitä tapahtuisi, jos lopputulokseen keskittymisen sijaan puhuisimme enemmän sinnikkyyden ja yhteistyön merkityksestä?
Jos tämän ohella uskaltaisimme jakaa toisillemme myös epäonnistumisia ja virheitä, syntyisi Virintien mukaan ympäristö, jossa sekä lapset että aikuiset voisivat kokea riittävänsä sellaisina kuin ovat.
Piditkö lukemastasi?
Tilaa Kaksplussan ilmainen uutiskirje ja saat tuoreet jutut suoraan sähköpostiisi kahdesti viikossa!
Lue myös Annan juttu: Vaatimattomuus ei aina ole hyve – psykologi kertoo, mitä on haitallinen kainous ja miten siitä voi opetella pois
Artikkeliin liittyvät aiheet