ELOKUVA-ARVIO. Elokuvayleisön ikääntyessä seniorikansalaiset ovat vakiintuneet henkilöhahmoiksi ja elokuvien aihevalikoimat ovat laajentuneet erilaisilla krempoilla ja muistisairauksilla. Voimaannuttamaan pyrkivien eläkeläiselokuvien saavutukset ovat silti jääneet, joitain Florian Zellerin ohjaaman Isän (2020) kaltaisia normipoikkeamia lukuun ottamatta, sangen vaatimattomiksi.
Siinä missä Zellerin elokuva lähestyi vanhenemista vakavasta ja analyyttisesta näkökulmasta, Teräsleidien kaltaiset komediat esittävät ihmisen korkean iän ja sen mukanaan tuomat terveyshaitat harmittomana käsijarruna, joka voidaan nykäistä pois päältä ja lähteä tien päälle nauttimaan vapaudesta.
Niissä ikä on pelkkä numero. Lopulta hitaammilla kierroksilla käyvätkin rautaisten mummojen ja vaarien omat jälkikasvut, joille seniorien itsenäisyys näyttäytyy jonkinlaisena uhkatekijänä.
Se ei toki poista sitä, etteikö Pamela Tolan Teräsleidien kakkososalla olisi hetkensä – on sillä ja aika montakin. Tosin ne tapaavat olla nokkelasti käsikirjoitettuja one-linereita ja muita osuvia vitsejä, joita Leena Uotila ja Seela Sella ampuvat parhaiden stand up -koomikoiden iskutarkkuudella, omilla jokseenkin rajattomilla karismoillaan maustettuina.
Teräsleidit – kuin viimeistä päivää lähtee klassiseen komediatyyliin liikkeelle väärinymmärryksestä. Esikoisromaaninsa vanhoilla päivillään julkaissut Inkeri (Leena Uotila) luulee saaneensa kuolemantuomion ja päättää käyttää elämänsä viimeiset jäljellä olevat viikot jossain muualla kuin hoivakodissa. Hän nappaa matkaan mukaan Railin (Seela Sella) ja Kertun (Sanna-Kaisa Palo), ja yhdessä kolmikko lähtee tien päälle.
Kadonneen aarteen metsästäjät yrittävät paikallistaa Inkerin muinoin laatiman romaanikäsikirjoituksen, jonka hän haluaa saattaa julki vielä ennen poismenoaan. Se kun kertoisi lopullisen totuuden kaikesta. Muisti kuitenkin temppuilee, ja aina kun Inkeri luulee olevansa oikealla kätköpaikalla, hän muistaakin käsikirjoitusnivaskan olevan jossain toisaalla.
Pölyttynyt paperinippu saattaa olla vain tekosyy lähtemiselle. Todellinen jahdin arvoinen aarre kun taitaakin olla kadonnut nuoruus, jota Inkeri ystävineen etsii.
Leena Uotilan (vas.) johtama senioritiimi elää kuin viimeistä päivää Teräsleidit-komedian kakkososassa. Mukana myös Seela Sella (2. vas.), Sanna-Kaisa Palo ja Eero Saarinen. Kuva: Laura Mainiemi/Helsinki Filmi
Tätien road trip tuo mieleen Arto Paasilinnan Kymmenen riivinrautaa, jossa niin ikään kelattiin mennyttä elämää entisten rakkaiden luona piipahtamalla. Inkerikin kohtaa ex-miehensä ja miehen, jonka kanssa oli tarkoitus paeta Espanjaan sekä elämänsä todellisen rakkauden, joka löytyy enää muistoista ja hautuumaalta.
Pamela Tola kuljettaa tarinaa rennolla kädellä ja keskittyen jutun kolmeen ikäneitoon. Inkerin tyttärestä (Pirjo Lonka) tehdään karikatyyri ja vävypoika (Jani Volanen) jätetään pelkäksi ihmisen varjoksi. Ratkaisu tuo kerrontaan keskittyneisyyttä, mutta myös yksitotisuutta.
Kolmesta reippaasta seniorista kaksi puhuu rumia, ja kolmas kauhistelee. Sekös naurattaa – paitsi että naurattaa ihan oikeasti, sillä kirosanat osuvat kerta toisensa jälkeen kohdilleen ja tuovat Inkerin ja Railin hahmoihin elämänmakua. Tolan metodi on mainio, mutta edellyttää Uotilan ja Sellan kaltaisia suuria näyttelijöitä.
Ilman heitä suutaan pieksevät teräsleidit olisivat kuin keitä tahansa ehtoolehtolaisia vailla kokonaiseen henkilöhahmoon olennaisesti kuuluvaa rosoa ja särmää.
TERÄSLEIDIT – KUIN VIIMEISTÄ PÄIVÄÄ (Suomi 2025). Ohjaus: Pamela Tola. Käsikirjoitus: Aleksi Bardy, Karoliina Lindgren ja Pamela Tola. Kuvaus: Aarne Tapola. Leikkaus: Antti Reikko. Musiikki: Salla Luhtala. Näyttelijät: Leena Uotila, Seela Sella, Sanna-Kaisa Palo, Pirjo Lonka, Eero Saarinen, Linnea Skog, Jani Volanen, Noa Tola, Heikki Nousiainen.