Kolumni|Suruhäiriö on outo, jopa loukkaava termi. Elämä ei aina mene niin kuin toivotaan – ja sekin on normaalia.
Kirjoittaja on tietokirjailija ja kuvittaja.
Menetimme yllättäen aikuisen lapsemme. Ensimmäisenä tuskan vuonna olen törmännyt moniin surua määritteleviin käsitteisiin. Yksi sellainen on Maailman terveysjärjestön WHO:n tautiluokitusjärjestelmän diagnoosi ”pitkittynyt suruhäiriö”. Termiä käytetään, kun ihmisen suru jatkuu epätyypillisen pitkään, vähintään kuusi kuukautta. Suomessa diagnoosi ei ole vielä käytössä, mutta sen on arvioitu astuvan voimaan vuonna 2028.
Suruhäiriö on outo, jopa loukkaava termi. Onko suru asia, joka pitää piilottaa? Onko surun kestolle todella määriteltävä normaalina pidettävä yläraja? Pitääkö se leimata sairaudeksi ja muotoilla lääketieteelliseksi diagnoosiksi?
Häiriön taustalla kummittelee yhä Sigmund Freudin ajatus surun loppuun suorittamisesta. Surun tehokas suorittaminen istuu hyvin ajan henkeen ja on markkinayhteiskunnan kannalta toivottavaa.
Ihanteena pidetyssä elämässä asiat seuraavat normeja ja kulkevat ennalta määriteltyjä ratoja. Kaikki, mikä rikkoo oletusta, on häiriöksi. Kuolema on kiistaton osa elämää, mutta se on myös epämiellyttävä ”markkinahäiriö”.
Suru häiritsee muita, haittaa työtehoa ja laskee tuottavuutta. Haluamme kieltää kuoleman ja surun, kunnes ne osuvat omalle kohdalle. Myös Freud kumosi teoriansa surun loppuun suorittamisesta, kun menetti oman tyttärensä.
EPÄNormaalin kieltäminen ei rajoitu menetykseen. Taloudessa taivastellaan alinomaa markkinoiden toimintaa häiritseviä tekijöitä. Luonnon ääri-ilmiöt, käynnissä olevat sodat tai ihmisten ennakoimaton toiminta tulkitaan poikkeamiksi normaalista.
Pois katsominen on inhimillistä.
Ilmastokriisikin nähdään häiriönä. Epämiellyttävä totuus on ollut tiedossa vuosikymmeniä, mutta kieltäydymme yhä tekemästä asioita, jotka on pakko tehdä. Monissa kansalaisissa poliitikkojen toimettomuus synnyttää eettistä stressiä, kun ihmiset näkevät välttämättömän tarpeen muuttaa ihmiskunnan elämäntapaa.
Tutkiva journalisti Paavo Teittinen voitti marraskuussa tietokirjallisuuden Finlandia-palkinnon suomalaista modernia orjuutta käsittelevällä teoksellaan. Palkinnon perusteluissa ulkomaantoimittaja Antti Kuronen lausui: ”Se on tärkeä teos. Se ei katso pois.”
Pois katsominen on inhimillistä. Välttelemme ikäviä asioita ja ilmiöitä, jotka poikkeavat oletuselämästämme. Normaalin määrittelemisessä tuskin päästään yhteisymmärrykseen, mutta voivatko elämään väistämättömästi kuuluvat ilmiöt olla epänormaaleja, häiriöitä?
Suren pohjattomasti lapseni menettämistä, mutta en ajattele olevani häiriö niin tehdessäni.