Venäjän ja sen kansalaisten ainoa toivo on itseasiassa siinä, että sodan nopeuttama poliittinen kehitys johtaa sekurokratian sisäiseen välienselvittelyyn, kirjoittaa Venäjän ja Itä-Euroopan tutkimuksen vanhempi yliopistolehtori Arto Luukkanen.
Venäjän, USA:n ja Ukrainan välinen rauhanhieronta jatkuu vielä tänä vuonna tiiviisti. Samalla kun ratkaisuun pyritään äänenpainot, retoriikka ja syytökset kovenevat Venäjällä.
Kysymys kuuluu: miten selittää Kremlistä vyöryvä silmitön viha ja järjetön sotapropaganda?
Miksi Venäjän medioissa vatvotaan päivästä toiseen vihamielisyyttä länttä, Natoa, USA:ta, Suomea ja erityisesti Ukrainaa kohtaan?
Miten venäläiset sen itse selittävät itselleen? Miten he yhdistävät valtiollisen väkivallan ja maan kansalliseen identiteettiin liitetyn ajatuksen ”uhriudesta”, ”armon osoittamisesta” ja ”laupeudesta”?
Miten maasta, joka synnyttänyt kirjailija Tolstoin, runoilija Puškinin, taiteilija Repinin, säveltäjä Rahmaninovin, Fabergén työt ja Musorgskin musiikin, voi kummuta Ukrainan sodan julmuus?
Onko Butšan verilöyly tosivenäläisyyden parempi tunnusmerkki kuin kauniit Puškinin säkeet tai Dostojevskin ja Tolstoin upeat romaanit?
Entä miten ukrainalaisten silmitön tuhoaminen; tämän veljeskansan rajoittamaton tuhonta sopii yhteen ortodoksisen kirkon kristillisen perinteen kanssa?
Miten Ukrainasta tuli natsivaltio, miten lännen johtajista ”pikku porsaita” ja miten meidän presidenttimme Stubbin genetiikasta löydettiin natsi?
Kaiken takana on historia.
Itänaapurin menneisyys on perustunut vuosisatojen ajan väkivallan varaan aina Kiovan Rus’ ajasta, mongolien aikaan, Moskovan suuriruhtinaskunnan aikaan, keisarilliseen Venäjään ja neuvostovaltaan saakka.
Kun Moskovan suuriruhtinaskunta laajentui ensin muiden venäläisten ruhtinaskuntien alueille ja sitten vieraiden valtioiden alueille, se merkitsi mongoleilta omaksuttujen imperiaalisten valtarakenteiden imitoimista.
Venäläinen imperialismi eteni yleensä kahdessa osassa; ensin tehtiin valloitus, jossa käytettiin hyväksi paikallisia vallanpitäjiä; hallinto oli epäsuoraa. Lopulta Moskovan keskushallinto kiristi otettaan ja pyrki hallitsemaan alueita rautaisella otteella.
Hallinnon yhdenmukaistamista helpotettiin paikallisen kulttuurin ja kielen alistamisella sekä syrjäyttämisellä ns. kyökkikieleksi. Lopulta edessä oli kulttuurinen assimilaatio – kansojen yhteensulautuminen.
Ortodoksinen kirkko toi tähän imperiaaliseen suunnitelmaan oman ideologisen panoksensa, jossa korostetaan venäläisten sankarillista uhriutta.
Niin kirkollisten kuin maallisten vaikuttajien avulla maan historia on muunnettu poliittiseksi aseeksi, jossa lopulta ”kansallisen ylpeyden” ja ”Venäjän suuruuden” avulla oikeutetaan väkivalta. Venäjän kiihkeä rakkaus on ollut silmitöntä väkivaltaa.
Myöhemmin venäläiset kirjailijat loivat myös oman historiallisen narratiivinsa, jossa venäläiset nähtiin kärsivinä sieluina, jotka uhrautuvat näiden valloitettujen ja alistettujen reunakansallisuuksien puolesta. Ortodoksinen uhrimieli muuttuu tässä tosi inhimilliseksi ja kristilliseksi hyveeksi.
Tämä on hyvin nähtävissä Puškinin, Tolstoin ja Lermontovin teoksissa. Heidän mukaansa Kaukasuksella 1800-luvulla taistelevat venäläiset kärsivät voidakseen tuoda paikalliset kansat sivistyksen valoon. Näiden kirjoituksissa sekoittuivat romanttinen käsitys itämaista ja jaloista villeistä.
Laajentuvan Venäjän kirjailijat tulkitsivat valloitetut alueet, niin Suomen kallioisen luonnon, Siperian jylhät metsät tai Kaukasuksen vuoret samalla muotille. Kokemukset valloituksista innostivat mieliä ja herättivät jopa myötätuntoa paikallisia kohden.
Venäläisten kirjailijoiden perimmäinen ajattelu kuitenkin kumpusi siitä, että valloitetuissa maissa tuotiin eurooppalaista sivistystä villien keskuuteen.
Näin tapahtui niin Baltiassa, Suomessa, Kaukasuksella, Keski-idässä kuin Siperiassa. Narratiivin pohjalla oli ajatus siitä. että venäläiset aseet toivat sivistystä ”busurmaanien”, ”tsuhnien” tai ”vähävenäläisten” keskuuteen.
Venäjä on sen omassa imperialistisessa ajattelussa itseasiassa viaton ja hyvää tekevä voima, joka odottaa samalla kiitollisuutta siitä, että se on tuonut valloittamilleen alueille länsimaisen sivistyksen parhaat keksinnöt.
Tähän liittyy myös ajatus siitä, että venäläisellä sielulla on suunnaton kyky ymmärtää ja rakastaa muita. Jos tätä ei kiitollisuudella hyväksytä tai se torjutaan, muuttuu se aggressioksi kiittämättömiä valloitettuja vastaan. Rakkaus muuttuu vihaksi.
Näin ns. uhriuden tunteen halveksinta oikeuttaa väkivallan. Ajatuksena on: ”me uhraudumme teidän puolestanne, joten teidän on oltava kiitollisia, muuten rankaisemme.”
Uhriuden narratiivi myös tukee väkivallan käyttöä sillä, että se kumpuaa ortodoksisen kirkon hengellisestä perinteestä; on kestettävä, kärsittävä ja jopa kuoltava toisen edestä. On kärsittävä pahaa voidakseen voittaa.
Nykyinen Putinin hallinnon propaganda käyttää tätä tunnetta mestarillisesti omassa propagandassaan: sodan menetykset ja taloudelliset vaikeudet kuvataan pyhänä uhrauksena isänmaan puolesta, ja ulkoiset viholliset (kuten NATO tai Ukraina) syyllistetään.
Kärsitty uhrius on myös mahdollista kostaa ja erityisesti ne, joiden olisi pitänyt rakastaa Venäjää syvemmin laitetaan kärsimään eniten: kaikki entiseen Venäjän keisarilliseen imperiumiin kuuluneet maat ovat tässä pettureita.
Erityisesti vähävenäläiset ts. ukrainalaiset nähdään ”pettäjinä” venäläisen ”hyväntekeväisyyden” edessä. Suomi taas tulkitaan – kuten ennenkin – käärmeeksi, joka pistää hyväntekijänsä kättä kun sille on vähänkin ystävällinen.
Viha ukrainalaisia kohtaan katsotaan olevan oikeutettua ennen kaikkea juuri siksi, että he ovat uskaltaneet menestyksekkäästi vastustaa Venäjän sotilaallista hyökkäystä.
Tämä näkyy erittäin hyvin Putinin lehdistötilaisuuksissa, kyselytilaisuuksissa ja puheissa, jossa toistuu aina se, että hyökkääjä Venäjä on itseasiassa ulkomaisten aggressioiden uhri, joka sankarillisesti torjuu hyökkääjiä. Alempien vastarinta oikeuttaa imperiumin väkivallan.
Tavallisille ihmisille – eikä pelkästään ”vatnikeille” – tämä vahvistaa valtion kerrontaa ja imperialistista konformismia. Tarina on niin tuttu ja kotoinen, että monet venäläiset sisäistävät valtion median uhrikuvaukset.
Propaganda ylläpitää patrioottista passiivisuutta ja tukee sairaalla tavalla tätä autokraattista järjestelmää. Uhriuden korostus kirkastaa Venäjän omaa kolonialistista historiaa, jossa se näkee itsensä ”sivistäjänä” eikä valloittajana, vaikka todellisuudessa se on hyväksikäyttänyt ja riistänyt muita kansoja ja kulttuureja vuosisatojen ajan.
Itseasiassa tässä on nykyisen sekurokratian poliittinen perusteema. Sota Ukrainaa vastaan oli itseasiassa osoitus rakkaudesta, jota Venäjä tuntee Ukrainan kansaa kohtaan.
Se oikeuttaa olemassaolonsa sillä, että Putin ja turvallisuusinstituutioista tulleet ihmiset pelastivat Venäjän demokratialta ja 1990-luvun kaaokselta.
Se pelastuskokemus antaa myös nykyisille valtionhoitajille – sekurokraateille – oikeuden ylläpitää monopolia väkivallalle ilman todellisia demokraattisia instituutioita kuten vapaita vaaleja tai riippumatonta oikeuslaitosta.
Venäjän sekurokraattien demokratia on siten ”johdettua demokratiaa” tai ”suvereenia demokratiaa” mikä tekee mahdolliseksi uhriuden narratiivin loputtoman märehtimisen.
Se auttaa kansaa hyväksymään laskevan elintason, elämän vaikeutumisen ja eliitin keskuudessa tapahtuvat puhdistukset. Se myös luo anti-länsimaisen identiteetin, jossa venäläiset näkevät itsensä sorrettuina, mutta samalla oikeutettuina kostoon.
Tällä tavalla on myös mahdollista esittää kuolema isänmaan puolesta hyvänä asiana. Kuten presidentti Putin määritteli sen vuoden 2022 marraskuussa puhuessaan Ukrainassa kuolleiden sotilaiden äideille: ”… jotkut ihmiset kuolevat votkaan ja näiden elämä jää huomaamatta. Mutta sinun poikasi todella eli ja saavutti tavoitteensa. Hän ei kuollut turhaan…”
Putinin sekurokratia esittää kuoleman tässä sodassa pyhänä myyttinä, jossa sodan kritiikki tai arvostelu on ”jumalanpilkkaa”. Kritiikki ja epäily riisuu tältä pyhältä kärsimykseltä sen toispuolisen ja taivaallisen merkityksen. Epäilevät heitetään armotta vankilaan.
Samalla se suuntaa vihan menetyksistä ja tappioista kohti länttä ja ns. demokratioita – ei missään nimessä kohti nykyistä kleptoraattista harvainvaltaa ja sen edustajia kohtaan.
On mielenkiintoista, että Venäjä vaatii Ukrainassa ”vapaita vaaleja” samaan aikaan kun sen omat vaalitulokset ovat olleet viimeisen 10 vuoden aikana täysin masinoituja.
Venäjän mediassa on näkyvillä merkillinen paradoksi: television aivopesemä kansa tuntee myötätuntoa omaa ”kärsimystään” kohtaan, vihaa ulkoisiksi vihollisiksi leimattuja vastaan ja näin tukee valtion väkivaltaa ulkoisia ”vihollisia” vastaan.
Uhriuden ja laupeuden korostus ja ajatus siitä, että ne ovat olennainen osa Venäjän kansallista ideaa pehmentää valtion kovuutta sisäisesti ja turruttaa ihmiset mutta oikeuttaa ulkoisen väkivallan.
Vessanpönttöjen pihistys ja siviilien tunteettomat surmat ovat tämän prosessin ikäviä mutta loogisia lopputuloksia. Pyhä rakkaus vaatii pyhän vihan.
Lopullinen ratkaisu tälle vihan koneelle vaatisi imperialismin purkamista – esimerkiksi Venäjän hajoamista vapaiksi alueiksi, mikä antaisi alistetuille kansoille oman identiteettinsä.
Nykyinen järjestelmä tietenkin vastustaa tätä, koska se romuttaisi sekurokratian narratiivin ja sen koko olemassaolon oikeuden. Ilman muutosta paradoksi kuitenkin jatkuu, ruokkien aggressiota ja estäen todellista rauhaa.
Ja jos Ukrainan romahtaa tai saadaan rauha, on edessä uusi sota. Sotilaat heitetään toiselle rintamalle samalla kun varustaudutaan uudelleen.
Venäjän ja sen kansalaisten ainoa toivo on itseasiassa siinä, että sodan nopeuttama poliittinen kehitys johtaa sekurokratian sisäiseen välienselvittelyyn, jossa nämä väkivaltakoneiston jäsenet tuhoavat toisiaan.
Kyseinen kamppailu on jo itseasiassa käynnissä kulissien takana; bisnesjohtajat ja kenraalit tippuvat ikkunoista tai saavat sydänkohtauksia. Avoin välienselvittely tapahtuu Putinin kuollessa tai jos hänet syrjäytetään.
Kyse ei ole loppujen lopuksi kuitenkaan yhdestä ihmisestä vaan historian pitkistä linjoista ja sen vääjäämättömyydestä. Neuvostovallan romahtamisesta alkanut hidas prosessi saa siinä täyttymyksensä.
Kehityksen alussa neuvostototalitarismi hajosi vuosina 1991-1992 ja NL:n alue hajosi.
Venäjän federaatio koki 10 vuoden vapauden ajan samalla kun demokratia eteni sen entisiin liittolaisiin ja sai aikaan värivallankumouksia. Vuonna 2000 valtaan tullut sekurokratia yritti pysäyttää tätä kehitystä mutta värivallankumoukset jatkuivat sen ponnisteluista huolimatta.
Kaikista yrityksistä huolimatta historian vuorovesi jatkoi etenemistään: NL/Venäjän globaali vaikutusalue pyristeli sen otteesta arabikevään 2011 aikana. Venäjä vastasi tähän haasteeseen käynnistämällä taistelun omasta globaalista vaikutusalueestaan niin Syyriassa kuin muuallakin.
Löytyi liittolaisia: Kiina, Iran, Pohjois-Korea, ja terroristiryhmät Hamas & Hizbollah.
Palkkasotilasjoukko ”Wagner” ajoi maailmanlaajuisia Venäjän etuja ja toi sille varallisuutta.
Samalla syntyi ilmeisesti myös strateginen yhteisymmärrys Kiinan ja Iranin kanssa lännen vastaisen taistelun tiivistämisestä. Tunnussanana oli taistelu ”yksinapaista maailmaa vastaan” ts. USA:ta vastaan.
Sota Ukrainan kanssa oli kuitenkin pettymys ja mikä pahinta vuonna 2025 Hamas ja Hizbollah murskattiin.
Venäjän dominot alkoivat taas kaatua; lopulta myös Syyrian Venäjä-myönteinen hallinto romahti. Iranin kyky ydinaseisiin tuhottiin ja nyt näyttää siltä, että sen pappisvalta on tiensä päässä kansannousun edessä.
Dominot kaatuvat ja näin Venäjän imperialismi joutuu selvitystilaan kaikkialla. On mielenkiintoista huomata, että Ukrainan sota ja sotilaallinen erikoisoperaatio oli ratkaiseva tekijä; se kiihdytti tätä kehitystä, joka mahdollisesti johtaa dramaattisella tavalla Venäjän imperialistisen järjestelmän tuhoon.
Pitkän neuvostovallan romahduksesta alkanut domino-ilmiö saa loogisen loppupisteensä maan tulevassa sisäisessä välienselvittelyssä. On hyvinkin mahdollista, että Venäjä joutuu siinä kohtamaan uuden Sekasorron ajan…ja aivan varmasti syntyy uudelleen. Mahdollisesti sotilaiden ja armeijan hallitsemana maana?
Entinen ulkoministeri Paavo Väyrynen vaati omassa Iltalehden vieraskynäkirjoituksessaan dialogin avaamista Venäjän kanssa. Yhteydet on hänen mukaansa palautettava ja Nato-ratkaisu oli virhe.
Väyrysen ajatukset näyttävät kumpuavan vanhasta YYA-Suomen retoriikasta ja hänen omassa väitöskirjassaan 1988 esittämästä käsityksestä Neuvostovallan ikuisuudesta.
Väyrysen ajatus ikuisesta NL:sta on transendenttinen uskomus. Se liittyy enemmänkin uskonnontutkimuksen alaan – ei historiantutkimukseen.
Hänen ajatuksessaan dialogista on kuitenkin järkeä.
Siksi, että Suomen kansallinen etu vaatii sitä, että me kykenemme keskustelemaan jokaisen Venäjän vallanpitäjän kanssa; niin sekurokraattien kuin armeijan kanssa.
Suomen Natovalintaa ei kuitenkaan kannata kyseenalaistaa sillä sen teki Suomen kansa. Itseasiassa Vladimir Putinin aloittama sota Ukrainaa vastaan teki hänestä Suomen Natojäsenyyden kummin.
Dialogilla on merkityksensä siksi, että sekurokraattisen Venäjän hajoamisprosessi luo sen lähialuille ikäviä konflikteja, joita kannattaa torjua diplomaattien avulla.
Kuten Maamme laulun sanoissa todetaan: ”Miekoin, auroin, miettehin”.
Kirjoittaja on Venäjän ja Itä-Euroopan tutkimuksen vanhempi yliopistolehtori ja dosentti Helsingin yliopistosta. Hän valmistelee tutkimusta väkivallasta Venäjän vallanvaihdoissa. Se ilmestyy syksyllä 2026.