Kaj-Erik Ingvall esitti mielipidekirjoituksessaan (31.12.), että sudella ei ole todistettua merkitystä luonnossa. Voisin kertoa, mitä vaikkapa Yellowstonessa tapahtui, kun susi palautettiin sinne pitkän poissaolon jälkeen. Haluan kuitenkin laajentaa perspektiiviä, sillä kyse on paljon muustakin kuin susista.
Ihminen on lyhyen olemassaolonsa aikana tappanut sukupuuttoon lukemattomia eliölajeja.
Ensin hävitimme jättimäiset maaeläimet, megafaunan, levittäytyessämme kuudelle mantereelle.
Oliko kivikaudellakin ihmisiä, jotka huomasivat mammuttien vähenevän ja yrittivät varoittaa, hillitä metsästystä?
Eurooppalaisten löytöretket toivat uuden sukupuuttoryppään, ja etenkin syrjäisten saarten eliöstö koki kovia niin silmittömän metsästyksen kuin vieraslajien tuomisen takia.
Nykyisin suurin syy sukupuuttoihin on elinympäristöjen tuho. Monen lajin populaatiot pienenevät elintilan käydessä vähiin samalla kun perimän supistuminen vaikeuttaa sopeutumista nopeasti muuttuviin oloihin. Kuitenkin eläimiä edelleen myös metsästetään.
Meidän pitäisi olla viisaampia kuin metsästäjä-keräilijät ja tietää enemmän kuin ne, jotka ahneuttaan ja ajattelemattomuuttaan hävittivät alkuhärän, drontin, stellerinmerilehmän, muuttokyyhkyn ja monia muita.
Emme kuitenkaan ole. Enää 4 prosenttia maailman selkärankaisten biomassasta on villejä eläimiä. Silti jotkut havittelevat koko ajan uusia lajeja metsästettäviksi. Puhutaan, että jopa uhanalaista lajia on ”liikaa” – samaan aikaan kun saamme yhä hälyttävämpää tietoa villieläinten määrien hupenemisesta, pölyttäjäkadosta, lintukadosta, tavallistenkin lajien nopeasta häviämisestä.
Elämme keskellä hyvin tutkittua ja tiedossa olevaa ekokriisiä, mutta toimimme yhtä piittaamattomasti kuin esivanhempamme.
Verenhimo on vain opittu verhoamaan sellaisiin hienoihin sanoihin kuin ”kannanhoito” ja ”suotuisa suojelutaso”.
Ekosysteemit voivat toimia jotenkuten, vaikka eliöitä poistettaisiinkin. Maapallon ekosysteemi on kuin eliöistä ja niiden välisistä riippuvuussuhteista koostuva verkko, jota jokainen sukupuutto heikentää. Se verkko kannattelee myös meitä ihmisiä.
Kaj-Erik, kysyit, eikö tärkeintä ole ihmiskunnan selviytyminen. Näen ihmiskunnan verkon keskellä pyörivänä murikkana, joka kuluttaa ja katkoo verkon säikeitä.
Milloin verkkoon tulee niin iso reikä, että murikka sujahtaa läpi?
Pauliina Klemola
Kouvola