Kirja-arvio|Peräti neljä asetaistelua luisuu jo naurettavuuden rajalle Arttu Tuomisen uutuudessa.
Lue tiivistelmä
Tiivistelmä on tekoälyn tekemä ja ihmisen tarkistama.
Arttu Tuomisen uuden trillerisarjan avaus Alec on hämmentävä tapaus, kirjoittaa kriitikko Pertti Avola.
Kirjan tapahtumat sijoittuvat kahdelle aikatasolle: lama-aikaan 1990-luvun alkuun Sallassa sekä Helsinkiin vuonna 2027.
Alecissa on paljon hyvää, mutta tarinassa on myös kliseitä.
Pertti Avola toivoo, että Tuominen olisi karsinut pahimmat ylilyönnit, jotta Alec vastaisi Delta-sarjan romaaneja.
Romaani
Arttu Tuominen: Alec. Otava. 365 s.
Kuva: Kansi: Mika Tuominen
Arttu Tuomisen kuusiosainen, porilaisesta poliisiyksiköstä kertova Delta-sarja on ollut viime vuosien parhaita kotimaisia dekkarikokonaisuuksia. Tuominen on kuvannut ryhmän keskenään hyvin erilaisia poliiseja sekä myös rikollisia tarkkanäköisesti, uskottavasti ja myös yhteiskunnallisia pointteja huomioiden.
Siksi Tuomisen uuden Kide-dekkarisarjan avaus Alec on varsin hämmentävä tapaus.
Ei Alec kauttaaltaan huono ole, mutta tuntuu kyllä vahvasti siltä, että nyt Tuomisella on lähtenyt niin sanotusti mopo hieman keulimaan. Tai sitten maailmanmarkkinoillakin menestynyt kirjailija on laskelmoidusti yhdistellyt keskenään kansainvälisesti myyviä aiheita, kuten Suomen Lapin lumista eksotiikkaa ja amerikkalaistyylistä toiminnallista väkivaltaa.
Kirjan tapahtumat sijoittuvat kahdelle aikatasolle: lama-aikaan 1990-luvun alkuun Sallassa sekä Helsinkiin vuonna 2027.
Sallassa poliisi Sami Ahon 14-vuotias Liina-tytär törmää hiihtoretkellään joukkomurhan järkyttäviin jälkiin autioksi luullulla vanhalla maatilalla. Hajonneen Neuvostoliiton huumeliigat näyttävät taistelevan keskenään huumesalakuljetuksen välietapeista Sallassa.
Juttu taputellaan selvitetyksi oudon nopeasti, ja Sami alkaakin uumoilla, että koko totuus ei ole vielä selvillä. Liigoilla näyttäisi olevan Suomen puolella kätyreitä – ja hyvinkin lähellä Samia ja hänen perhettään.
Samin epäilyt kohdistuvat niin poliisitovereihin kuin rajavartijoihinkin, ja pian hän ei enää tiedäkään kehen luottaa. Uhka Samin perhettä, Liinaa ja vauvaa odottavaa Raisa-vaimoa kohtaan kasvaa koko ajan.
”
Tuominen tuo rauhaisaan Sallaan silmitöntä joukkoväkivaltaa.
Eräänlaiseksi keskushahmoksi ja ratkaisijaksi nousee keskellä metsää asuntovaunussa asuva alkoholisoitunut salametsästäjä Alec, johon Liina on tutustunut. Ikääntyneestä juoposta ei tytön lisäksi piittaa kukaan, mutta Alecilla on menneisyys, josta ei tiedetä.
Helsingissä vuonna 2027 pienen poikansa menettänyt poliisi Tommi Kivi heittäytyy pakkomielteisesti työhön selvittääkseen kuka on käsittämättömän taitava tarkka-ampuja, joka surmaa kansainvälisiä huumeroistoja. Surmilla ja Sallan yli 30 vuoden takaisilla tapahtumilla näyttäisi olevan yhteys.
Hyvää Alecissa on Delta-sarjan tapaan etenkin Salla-jaksoissa tarkka henkilöhahmojen luonnehdinta, ympäristöjen kuvaus sekä terävän pelottavana nähty väkivallan hiipiminen tavallisten ihmisten arkeen. Poikkeuksellisen lahjakas ja älykäs Liina on kiinnostava ja oivaltavasti vaan ei liioitellusti piirretty päähenkilö.
Samoin Tommi Kiven tuskaisaan taivallukseen tulevaisuuden Helsingissä Tuomisella on vakaa ote.
Mutta sitten tullaan siihen, mikä ei oikein toimi. Tuominen tuo rauhaisaan Sallaan silmitöntä joukkoväkivaltaa ja siihen liittyvää juhlallisen mahtipontista dialogia.
Kaikki tämä tuo mieleen lähinnä kehnon amerikkalaisen toimintaelokuvan, jossa vähäpuheinen antisankari tappaa kaikki pahikset ja häippäisee sitten omille mystisille teilleen, vähän kuten Sylvester Stallonen Rambo. Tai Jalmari Helanderin Sisu-elokuvan harvasanainen sankari.
Tuominen rykäisee lumiseen maisemaan peräti neljä suurisuuntaista asetaistelua, joissa ei ihmis- ja koirahenkiä säästetä. Se on jo lähes naurettavaa.
Alecissa on paljon hyvää ja Tuomisen kertojanlahjat ovat yhä hyvällä kurssilla. Kunpa hän vain olisi malttanut karsia tarinasta pahimmat ylilyönnit ja kliseet, niin Alec vastaisi Delta-sarjan romaaneja.
Nyt se ei niin tee.