Yksi haastattelu teki vuonna 2025 poikkeuksellisen vaikutuksen ja poiki runsaasti palautteita. Viime heinäkuussa lääkäri Pirjo Lindfors kertoi Helsingin Uutisille järkyttävästä kokemuksestaan päivystysvuorollaan Helsingin Meilahden sairaalassa. Lindfors joutui elvyttämään yli 80-vuotiaita henkilöitä, jotka olivat yrittäneet itsemurhaa juhannuksena yksinäisyyden vuoksi. Yksinäisyys on hengenvaarallinen ja hyvinvointia nakertava tauti pääkaupunkiseudulla. Se koskee kaikenikäisiä.
Tautihuippu näyttää riepottelevan pahimmin juhlapyhinä, kuten juhannuksena, sekä muina juhlapyhinä esimerkiksi joulusta vuodenvaihteeseen. Lomajaksoilla ja viikonloppuina toiset juhlivat. Toiset tuijottelevat tyhjän kodin seiniä synkin ajatuksin.
Kyse ei ole vain sairaista ja vanhuksista, jotka on kärrätty joko palvelutaloihin tai asuntoihin, joissa kotihoito pitää heidät hengissä lämmittämällä einekset mikrossa ja annostelemalla lääkkeet. Tutulla kaavalla vanhuksen elämän loppuvaihe hoidetaan viranomaistyönä suljettuun arkkuun asti.
Suomessa yksinäisyys korostuu eniten Helsingissä ja pääkaupunkiseudulla. Vuoden 2024 tilastojen mukaan noin puolet Helsingin asuntokunnista on yhden hengen talouksia. Kyse ei ole vain omaisten laiminlyömistä vanhuksista. Tilastokeskuksen karut luvut kertovat, että 16–24-vuotiaista jopa 66 prosenttia potee yksinäisyyttä. Työelämässäkin joka viides raportoi olevansa yksinäinen.
Miten sitten Helsinki eroaa muista kaupungeista? Pääkaupungissa tulee harvoin tuttuja vastaan toisin kuin pienemmissä kaupungeissa. Maakunnissa vastaantulijaa vilkaistaan siltä varalta, että tuttu osuisi kohdalle.
Pienemmillä paikkakunnilla katse tuntemattomalle on tervehdys – pieni harmiton merkki siitä, ettei naapuri ole yhdentekevä ja että ihminen on olemassa, osa yhteisöä tai edes tutun tuttu.
Pääkaupunkiseudulla katsekontakti tulkitaan helposti uhkaksi. Omaa reviiriä suojellaan asettamalla kuulokkeet korviin ja katse puhelimeen. Kuulokekupla on tosin pääkaupunkiseutua laajemmalle levinnyt syrjäytymisen esiaste.
Mitä pahaa siinä on, jos katsahtaa tuntematonta, säestää kohtaamista hymyllä ja parilla lauseella? Lämmin ihmiskontakti ehkäisee yksinäisyyskierrettä kilpailuhenkisessä työelämässä. Hyödytön kiire on usein kehumisen aihe. Metron oven väliin juokseminen aiheuttaa enemmän ahdistusta kuin rauhallinen hengittäminen kolme minuuttia ennen seuraavaa vuoroa.
Joukkoliikenteessä tulee pohtineeksi, onko kyse röyhkeydestä vai ihmispelosta, kun nuori mies varaa kaksi paikkaa asettamalla urheilukassin toiselle ja levittäytymällä itse toiselle penkille. Sillä ei ole väliä, joutuuko osa matkustajista seisomaan ja roikkumaan tangoissa.
Onko Suomi sekä maailman onnellisin että samalla myös yksinäinen kansa?
Onnellisuustittelin voi saavuttaa, kun suomalaisilta kysytään kokemuksia korruptiosta, palveluista tai työelämän eduista. Silti ulkoisesti hemmoteltu kansakunta voi tuntea itsensä yksinäiseksi.
Viime marraskuussa Helsingin yliopistossa suomalaisten onnellisuutta tutkinut Jennifer De Paola muistutti Helsingin Uutisten haastattelussa, että mittarit eivät kerro mitään onnellisuuden tunteesta.
Suhde toiseen ihmiseen on terveyttä edistävä äärimmäinen perustarve. Sudanissa työskennellyt tuttavani kertoi nälkään kuolevasta kyläläisestä, joka tarjosi hänelle vieraanvaraisuuttaan ainoan omaisuutensa, kananmunan. Toisen ihmisen kunnioittaminen voi olla absoluuttisessa köyhyydessäkin korkein hyve.
Yksinäisyyden kaltaisista ongelmista on tapana syyttää palvelujen puutetta. Afrikan ja Aasian maissa voi kuitenkin havaita, miten yhteisöllisyydellä korvataan aineellisia epäkohtia. Turvaa ja lämpöä on pakko oppia jakamaan, kun viranomaisiin ei voi luottaa eikä palveluita ole.
Meillä hyvinvointi ulkoistetaan viranomaisille. Kuten edesmennyt ukkini sanoi: ”Olemme tyytymättömiä ja yksinäisiä, koska asiat ovat liian hyvin. Tarvitaanko tähän maahan sota, että ihmiset oppivat kiitollisuutta ja tyytymään kohtuullisuuteen.”
Politiikka ruokkii puuteajattelua, ja oman vastuun vaatimista pidetään kylmänä kohteluna. Autoja voidaan sakottaa pysäköintivirheestä, mutta ketään ei voi rangaista siitä, että ihmiset eivät huolehdi toistensa inhimillisistä tarpeista.
Helsinki on yksinäisempi kuin maakuntien kaupungit. Kulttuurissa on valuvika, jos ystävä pitää tilata ostopalveluna järjestöltä tai korvata läheisyys teknologialla.
Vanhuksia hoidetaan jo roboteilla. Lapsille voi tilata varamummin, digitaalisilta alustoilta virtuaaliystäviä ja Punaiselta Ristiltä ystäväpalvelua. Lähimmäisenä olo toiselle ihmiselle on henkilökohtainen velvollisuus, jonka laiminlyönti kaatuu omaksi tappioksemme ennemmin tai myöhemmin.
Miten tästä on tullut näin vaikeaa?