Arvo Tuomisen teos on sekoitus tietoa ja syvää skeptisyyttä Venäjän länsinaapureita kohtaan.
Lue tiivistelmä
Tiivistelmä on tekoälyn tekemä ja ihmisen tarkistama.
Arvo Tuomisen kirja Pelon vyöhyke tarkastelee Venäjän länsinaapureiden tilannetta skeptisesti, kirjoittaa kriitikko Veli-Pekka Leppänen.
Tuominen keskittyy Venäjään ja sen uhkaan naapureitaan kohtaan.
Tuominen esittää Venäjän näkökulmia ja syitä sodalle, mutta ei korosta Naton jäsenyyden hakemista turvallisuussyistä.
Pelon vyöhyke jättää tympeän jälkimaun, koska Tuominen ymmärtää Kremlin kantoja ja kritisoi Ukrainaa, kirjoittaa Leppänen.
Tieto
Arvo Tuominen: Pelon vyöhyke. Suomi ja seitsemän Venäjän läntistä rajamaata. Otava. 255 s.
Venäjän uhasta ja Euroopan ja Naton skenaarioista julkaistaan kirjoja virtanaan. Venäjä hyökkää Ukrainaan neljättä vuotta eikä loppua näy, mikä kirvoittaa yhä uusiin ja uusiin spekulaatioihin tulevasta. Ne sisältävät kosolti tietoa, mutta ovat usein myös eräänlaista ennustamista ja korteista katsomista.
Toimittaja Arvo Tuomisen (s. 1950) Pelon vyöhyke tutkailee Venäjän länsinaapureiden tilannetta – maakohtaisesti, yksi kerrallaan – historian ja nykyhetken valossa. Vuosien varrella Tuominen on vähintään piipahtanut kaikissa maissa, joita nyt käsittelee. Maajono yltää pohjoisen Norjasta etelään Moldovaan ja Ukrainaan.
Tuomisella on monenlaista tietoa rajamaista, mutta vahvimmin hän kuitenkin keskittyy Venäjään. Miksi se tuntee itsensä uhatuksi, miksi se uhoaa ja uhkaa naapureitaan, ja miksi se käy massiivisesti Ukrainan kimppuun? Suuria kysymyksiä, vastauksia niukemmin.
Tuominen hakee tasapuolista otetta, omintakeisella tyylillä. Nato–Venäjä-suhteita ruotiessaan hän ei kiellä tosiasiaa, että sekä 2014 että 2022 Putin päätti sotatoimista Ukrainaa vastaan. Että hyökkääjä on Venäjä.
”
Tekijä toteaa Kremlin pohjaongelmaksi, että sen ”liittolaiseksi joudutaan, mutta lännen liittolaisiksi pyritään”.
Mutta taustoina Tuominen esittelee auliisti sodan ”syitä”, siis Kremlin argumentteinaan pitkään lanseeraamia verukkeita Naton ”petoksesta”. Karkeistaen, että ”liittoutumatonta” etupiiriään vaalinut Venäjä vastusti ja jarrutti Naton itälaajentumista, ja silti Nato vyöryi keskiseen Itä-Eurooppaan ja Baltiaan. Että tosiasiassa Nato provosoi Ukrainan sodan.
Kirjassa raflaavasti mainitaan, että ”Venäjä tuntee olonsa turvalliseksi vasta, kun sen rajojen molemmin puolin sijaitsevat ystävällismieliset armeijat”. Lyhyesti tekijä toteaa Kremlin pohjaongelmaksi, että sen ”liittolaiseksi joudutaan, mutta lännen liittolaisiksi pyritään”.
Kuitenkaan hän ei samalla painavuudella korosta, että kukin 1990- ja 2000-luvun uusi Nato-maa on itse hakenut jäsenyyttä perustelluista turvallisuussyistä, kuten tekivät Suomi ja Ruotsi vuonna 2022.
Tuominen on ikään kuin vain havainnoivinaan, vaikka hän peesaa ja hiljakseen ymmärtää Kremlin kantoja. Hän puhuu Venäjälle ”vihamielisistä” naapureista – ja samalla nimeää Venäjän vain jonkinlaiseksi ”riidan haastajaksi”, kun kelvollinen kuvaus olisi imperialistinen moraaliton murhaajavaltio.
Vuoroin ylilyöntejä, vuoroin eufemismeja, kaikki tyynni hämärrystä.
Joulukuun 2021 neuvotteluihin Tuominen antaa lännelle ohjeita, joita seuraten Venäjän hyökkäys Ukrainaan olisi hänen mielestään vältetty. Hän spekuloi myös sillä, olikohan Biden tuolloin ”enää henkisesti kykenevä”. Putinin tai Trumpin henkistä tilaa hän ei kyseenalaista.
Ukrainaa Tuominen sättii olan takaa. Hänen mukaansa Ukraina – vastoin omaa etuaan, USA:n yllyttämänä – lähti sotaan eli ”valitsi taistelun tien”. Vähintään pitäisi todeta, että maa valitsi itsepuolustuksen tien – sillä hetkellä kun panssarikolonnat jyrisivät Kiovan porteilla.
Toisessa kohdin: ”Ukrainalaiset lähtivät sotaan tavoitteenaan EU-jäsenyys ja kaatuvat sen puolesta.”
Ukrainan tulevan tappion Tuominen näkee passaavan lännelle hyvin, onhan Venäjää heikennetty ilman omia miestappioita. Näinkin kolkosti saattaa ajatus tietysti sinkoilla. Olettaisin silti kokeneen toimittajan huomioivan, miten suunnaton eksistentiaalinen vaara on laskeutunut Euroopan ylle. Todennäköistä on, että jos Ukraina häviää sodan, Kremlin sotakone ei siihen pysähdy.
Kaikkinensa Pelon vyöhyke jättää järin tympeän jälkimaun. Makua ei lainkaan pehmennä se, että joissakin paikoin Tuominen on saattanut arvata oikein.
Kummastuttaa sekin, miksi hän turvautuu järjestään toimimattomiin rasittaviin letkautuksiin. Ja lähinnä Venäjän länsinaapureista.