Keramiikkakurssit Salon kansalaisopistossa täyttyvät hetkessä, kun ilmoittautuminen avautuu. Moni jatkaa ryhmissä vuosia. Mikä on suosion salaisuus? Kurkistetaan Taidetalo Piritan torstai-iltaan, keramiikkataiteilija Johanna Sarparannan vetämään ryhmään.
Kolme naista saman pöydän ääressä, Paula Jännäri Riitta Juva-Lindqvist ja Tuire Jokiniemi, kertovat käyneensä opiston keramiikkakursseilla jo parinkymmenen vuoden ajan.
– Käsillä tekeminen on ihan muuta kuin työ aikoinaan, se on kuin terapiaa. Ei tätä malta lopettaa, Jännäri sanoo ja nauraa.
– Savesta on mukava tehdä, ja täällä on hyvä porukka, Juva-Lindqvist jatkaa.
Paula Jännäri, Tuire Jokiniemi ja Riitta Juva-Lindqvist ovat käyneet keramiikkakursseilla jo parinkymmenen vuoden ajan. Jännäri on onnistunut tekemään onttoja ohuita palloja, jollaisia oli miettinyt jo pitempään. Kuva: SSS/Minna Määttänen
Kun aloittelijoina opeteltiin saven käsittelyä, kaikki tekivät enemmän samaa, he muistelevat. Nyt jokainen tekee vapaasti mitä haluaa.
Jännärillä on pöydällä kertaalleen poltettuja keramiikkapalloja, jotka hän maalaa ennen kuin ne lasitetaan ja poltetaan uudelleen.
– Ajattelin vuosikaudet, etten pystyisi tekemään tällaisia. Pallo ei ole muuten vaikea, mutta haluan tehdä mahdollisimman ohuita ja kevyitä. Teen palloista toteemeja, pujotan ne pöytälippujen tankoihin.
Juva-Lindqvist leikkaa veitsellä ikkunan muotoa savilevyyn.
– Teen taloa, leikkaan seinät ja katot, jotka sitten yhdistetään. Pimeässä on kiva, kun siihen saa valot sisälle.
Vierellä on valmiita ruukkuja. Juva-Lindqvist pohtii, että kaikilla on tyylinsä.
– Toisilla on pikkutarkempaa, minulla robustimpaa jälkeä.
Tuire Jokiniemi viimeistelee pieniä taloja, joiden sisään voi laittaa valon. Ne on koottu levyistä kuin piparkakkutalot. Kuva: SSS/Minna Määttänen
Taloja on myös Tuire Jokiniemellä. Kun hän saa valmiiksi niiden lasituksen, hän ottaa uuden kimpaleen savea, kaulitsee sen pyöreäksi levyksi ja painaa siihen muovisen pitsiliinan.
– Ajattelin tehdä vadin, johon painan kuvion, mutta tästä tuli liian pieni. Aloitan uudelleen, hän toteaa.
Saven kanssa on helppo aloittaa alusta. Jokiniemi ottaa sitä lisää ja kaulitsee taas. Hän kertoo tehneensä aiemmin muun muassa paljon kukkaruukkuja, jotka ovat kotona käytössä.
– Mukavan ryhmän lisäksi myös opettajalla on suuri merkitys siinä, että haluan käydä täällä. Minulla on ehtinyt olla neljä keramiikkaopettajaa, kaikki erilaisia, Jokiniemi sanoo.
Kolmikko pitää Johanna Sarparannan opetusta hyvänä.
– Hän on ammattitaitoinen ja pystyy auttamaan, ja tärkeää on että hän luottaa oppilaisiinsa ja arvostaa meidän töitämme, Paula Jännäri kiittää.
Juuri tähän tapaan Sarparanta itsekin näkee roolinsa opettajana. Oppilaat saavat keksiä omat ideansa ja projektinsa, joiden toteutuksessa hän neuvoo tarpeen mukaan.
Sarparannan omasta keramiikkakoulutuksesta ja pitkästä alan työkokemuksesta löytyy ammennettavaa moneen ongelmatilanteeseen. Välillä opettajakin saa opetella uutta, sillä ala uudistuu koko ajan.
– Nyt kurssilaisten suosiossa ovat valmiit erikoislasitteet ja koristeluvärit, joita on tullut keramiikkaharrastuksen suosion nousun myötä yhä enemmän markkinoille, hän kertoo.
– Ammattilaisen tulee ymmärtää lasitekemiaa ja osata valmistaa lasitteensa itse, mutta on ihan hyvä, että harrastaja voi saada aikaan haluamaansa jälkeä helpommin.
Jokainen käsin tehty keramiikkatyö on yksilöllinen yhdistelmä muotoja, pintakäsittelyjä ja värejä. Kuva: SSS/Minna Määttänen
Opiskelijat poimivat nykyään netistä paljon ideoita, ja Sarparanta saa kysymyksiä niiden toteuttamisesta. Tällä kertaa Iina Laine näyttää puhelimestaan Pinterestistä keräämiään inspiraatiokuvia.
– Ajattelin ruveta tekemään Aladdinin taikalamppua, ja kysyn opettajalta, miten se olisi järkevintä tehdä, hän kertoo.
Laine ja Sarparanta katselevat kuvia ja päätyvät siihen, että lampun jalka ja yläosa kannattaa muotoilla erikseen ja yhdistää sitten. Tarkoituksena ei ole kopioida mitään mallia, vaan tehdä oma versio.
– Suunnittelen lamppuuni tuikkutelinettä, niin että se valaisee kuin öljylamppu, Laine sanoo.
Taikalamppu jatkaa hänen satumaisten hahmojensa sarjaa. Viimeksi hän on tehnyt ison sienen, jolla on kasvot. Aiempia töitä on mennyt lahjoiksi kavereille.
– Keramiikassa kiehtoo itsensä ilmaiseminen ja luovuus, tämä on mukavaa ja rentouttavaa. Välillä myös maalaan kotona.
Kymmenisen vuotta keramiikkaa harrastanut Laine kulkee kurssille Turusta. Hän on ennen asunut Salossa ja halusi tauon jälkeen palata Sarparannan ryhmään.
Pitsikuvio saveen syntyy muovisella pitsiliinalla painamalla. Sitten Tuire Jokiniemi muotoilee levystä muotin avulla kulhon. Kuva: SSS/Minna Määttänen
Hanna-Kaisa Rask antoi saven kuljettaa ilman etukäteissuunnitelmaa. Tuloksena on veistos, joka toivottavasti polton jälkeen kestää ilman tukea. Kuva: SSS/Minna Määttänen
Yksilöllisessä työskentelyssä tärkeää on saada edetä omaan tahtiin. Sarparanta on huomannut, että oppilaiden pitkäjänteisyys lisääntyy usein vuosien varrella.
– Suunnitellaan rauhassa ja keskitytään tekemiseen, ei ajatella että pitää saada paljon aikaiseksi. Täällä on yksi oppilas, joka on tehnyt koko syksyn yhtä ainoaa veistosta.
Veistoksen tekijä on Hanna-Kaisa Rask. Hän on muovannut abstraktin, pehmeästi kiemurtelevan teoksen.
– Olen antanut saven kuljettaa, aloittaessani en tiennyt mihin päädytään, hän sanoo.
Veistoksen seinämä koostuu muutaman millin paksuisista levyistä. Rask on kostuttanut kuivuvaa savea märillä kankailla aina niistä reunoista, joista on jatkanut työtä. Pystyssä se pysyy nyt tukien varassa.
– Teos on painava ja hauras. Kun se selviää uuniin asti, ollaan ehkä voiton puolella.
Sarparannalta Rask on saanut neuvoja halkeaman korjaukseen.
– Häneltä olen myös saanut ulkopuolisen näkökulmaa, kun olen ollut vähän jumissa. Hän sanoo rehellisen mielipiteensä ja osaa ohjata oikeaan suuntaan.
Keramiikkakursseilla Rask on käynyt kuuden vuoden ajan.
– Olen koulutukseltani muotoilija, vaikka olenkin nyt töissä markkinointialalla. Käsillä tekeminen ja design ovat aina olleet lähellä sydäntäni. Tämä on nyt harrastus, mutta ehkä joskus työkin.
Joskus harrastuksesta voi tulla ammatti, mutta useimmilla se pysyy harrastuksena. Silloinkin taito kasvaa ajan myötä.
– Keramiikkaa ei opi muuten kuin tekemällä. Tehdessä silmä ja käsi rupeavat pelaamaan paremmin yhteen. Vuosien mittaan huomaa, miten oppilaat kehittyvät, Sarparanta sanoo.