Elokuva
The Salt Path. K-12. Bio Rex. Ohjaus: Marianne Elliott. Esiintyjät: Gillian Anderson, Jason Isaacs. 1 t 56 min.
The Salt Path on sovitus pitkän matkan kävelijä Raynor Winnin muistelmista. Se kertoo pitkästä vaelluksesta, jonka Winn teki aviomiehensä Moth Winnin kanssa Lounais-Englannissa.
Winnit eivät lähteneet matkaan vain huvin ja urheilun vuoksi. Moth ja Raynor kärsivät pahoista rahaongelmista, he olivat menettäneet kotinsa, ja Mothilla oli vakava ja parantumaton sairaus.
Elokuvassa Raynoria esittää Gillian Anderson, jonka moni muistaa Salaisten kansioiden Dana Scullyna. Mothia esittää Harry Potter -pahis Lucius Malfoyna tunnettu Jason Isaacs.
Elokuvan tositarinaan pohjaava pariskunta tarpoo läpi idyllisten rannikkomaisemien raskaat rinkat selässään, tuulen riepottelema teltta kotinaan ja muutamankymmentä puntaa taskussaan.
Takaumissa näemme Ken Loachin kantaaottavien työläiskuvausten hengessä, kuinka ulosottomiehet häätävät heidät kodistaan osoittamatta rahtustakaan empatiaa.
Onneksi kanssaihmiset auttavat Winnejä, kun he sitä eniten kaipaavat. Etenkin nuoret ja köyhät. Lontoon eliitiltä ja takakireiltä tilanomistajilta tarinan sankarit eivät sen sijaan myötätuntoa saa.
Matkalla Winnit oppivat keskittymään pieniin asioihin, kuten luontoon, hetkessä elämiseen ja etenkin toisiinsa. Samalla he kääntävät uuden sivun rakkauselämässään.
Mieleen jää etenkin koskettava seksikohtaus kylmässä ja märässä teltassa. Kuusikymppisten välistä fyysistä rakkautta kun näkee elokuvissa harvoin, ja sitäkin harvemmin vakavalla otteella.
Elokuva on teatteriohjaaja Marianne Elliottin esikoispitkä. Taustan huomaa. Näyttelijänilmaisun annetaan näkyä ja kuulua takariviin asti, eikä kuvakerronta ole erityisen yllättävää tai oivaltavaa.
Andersonin ja Isaacsin välinen kemia sen sijaan toimii, ja sille elokuva paljolti myös pohjaa. Rakastavat katseet ja pienet lämmön hetket heidän välillään näyttävät aidoilta.
Sivuhahmoista ei samaa voi sanoa. Ne lähinnä puskevat juonta eteenpäin ja sanovat asioita, jotka istuvat elokuvan teemaan ja maailmankuvaan. Uskottavuus on välillä kiikun kaakun.
Mieleen tulee puolentusinaa uudehkoa brittidraamaa, kuten Timothy Spallin tähdittämä Viimeinen vuoro. Siinäkin tehdään viimeistä matkaa Englannin rannikolla, tosin bussilla.
Viime vuosina Britteinsaarilta onkin tullut paljon ”elämänmakuista” ja tunteikasta hömppää, joka on tuotettu hyvin samankaltaisella muotilla kuin The Salt Path.
Usein päähenkilö on keski-ikäinen tai vanhempi, hyvä on helppo erottaa pahasta, ja lopulta pöksyt yksi lahje kerrallaan pukeva kansa auttaa sankarin tavalla tai toisella voittoon.
Tässä ei ole mitään pahaa. Aki Kaurismäki on tehnyt häikäisevän uran tällaisilla tarinoilla. Kaurismäen filmit ovat kuitenkin alleviivatusti fantasiaa: aikuisten satuja.
The Salt Pathissa ei ole samaa etäännyttämistä ja ironiaa. Kun rikkaat esitetään vakavalla naamalla roistoina ja köyhät enkeleinä, muuttuu sävy hieman kiusaannuttavaksi.
Siksi, vaikka Elliottin hidas road-draama on hienosti näytelty ja koskettava, herää välillä tunne, että elokuvantekijä hieman vähättelee katsojan kykyä käyttää omia hoksottimiaan.