Keijo Leppänen, 65, juonsi viimeisen uutislähetyksensä maanantaina 30. syyskuuta 2024.
”Se oli kokonaisuudessaan iso ja vähän hämmentäväkin päivä”, Keijo Leppänen muistelee.
Hän antoi parikymmentä haastattelua, ja lehdissä oli uutisankkurin työurasta aukeamakaupalla juttuja.
”Olin muutaman päivän ajan varmasti Suomen tunnetuin eläkeläinen”, Leppänen muistelee.
Merkittävä työ oli jättänyt jäljen
”Huomio löi ällikällä. Sain myös katsojilta tuhansia viestejä, joista 99 prosenttia oli pelkästään positiivisia. Silloin vasta tajusin, että onhan tämä duuni ollut aika merkittävä.
Lähetyksen jälkeen koin vielä yhden yllätyksen, kun perheeni odotti minua uutisstudion ulkopuolella. Kyllä se kosketti. Nuotion Pirjokin totesi, ettei ole koskaan nähnyt tuota miestä liikuttuneena.”
”Sain lopettaa huipulla”
”Olin tiennyt eläkkeelle jäämisestä jo kaksi vuotta aikaisemmin. Ehkä siksi en suhtautunut tulevaan elämänmuutokseen muutoin kovin tunteellisesti.
Olin ollut mediahommissa melkein puoli vuosisataa, Maikkarillakin yli kolmekymmentä vuotta. Viimeiset vuodet olivat urani parhaita.
Olin ehtinyt nähdä ja saavuttaa kaiken ja tunsin, että oli juuri oikea hetki lähteä. Sain lopettaa huipulla.
Ja jos nyt ihan totta puhutaan, eläkkeelle jääminen ei edes pidä kohdallani kovin hyvin paikkaansa.”
”Haluan pitää itseni aktiivisena”
”Työskentelen nykyisin viestintätoimisto Kaiussa mediaesiintymiskouluttajana ja teen keikkaa tapahtumajuontajana ja puhujana erilaisissa tilaisuuksissa.
Näissä tehtävissä voin tuoda persoonaani esiin aivan eri tavalla kuin uutisankkurivuosina. Monille tulee yllätyksenä, etten ole kovin jäykkä ja muodollinen. Pyrin tekemään kaiken aina pilke silmäkulmassa.
Tienaaminen ei ole minulle se juttu. Olen ihmisläheinen kaveri ja haluan pitää itseni aktiivisena. Se tuntuu mielekkäältä. Vaimo on minua seitsemän vuotta nuorempi. Senkään vuoksi en näe itseäni tyyppinä, joka pyörisi päivät kotona villasukat jalassa ja makoilisi sohvalla televisiota katsellen. En ainakaan vielä.”
Vihdoinkin omia iltamenoja
”Arkeni on pysynyt muutoinkin pääpiirteissään samanlaisena. Suurin yksittäinen muutos liittyy varmaankin nukkumaanmenoaikaan.
Kymmenen uutisten jälkeen pääsin monesti kotiin vasta puolenyön aikoihin ja unille yhden maissa. Nykyisin päivärytmi on aivan toinen: menen paljon aikaisemmin nukkumaan ja herään vastaavasti aiemmin.
Ensimmäistä kertaa elämässäni olen jopa päässyt seuraamaan aamutelevisiota eli Huomenta Suomea luonnollisesti. Olen hankkinut myös kausikortin Kiekko-Espoon peleihin. Aiemmin iltamenot eivät olisi onnistuneet, kun olin joka kolmannen viikonlopun töissä.”
”Kaipaan läheisimpiä työkavereitani”
”Minulta on kysytty, eikö ole ollut hienoa seurata maailman tapahtumia etulinjasta. Onko se lopulta niin palkitsevaa, että pääsee kuulemaan kauheista asioista ja kertomaan niistä muille? En ole enää varma.
En voi sanoa, että varsinaisesti kaipaisin työtäni uutisankkurina. Se oli toki intohimoni mutta ei silti määritellyt identiteettiäni. Olisin hyvin voinut tehdä urani esimerkiksi kirjoittavana toimittajana ja olla yhtä tyytyväinen.
”Monille tulee yllätyksenä, etten olekaan kovin jäykkä ja muodollinen.”
© Onni Ojala / MTV
Sen sijaan kaipaan läheisimpiä työkavereitani. Tosin eivät hekään ole elämästäni kadonneet. Maija Lehmusvirran kanssa olen viikoittain tekemisissä. Ripsa Koskinen-Papusen ja Shahin Doagun kanssa kävimme seuraamassa TTK-lähetystä, ja Saukkosen Mikan kanssa muistelimme menneitä pitkällä lounaalla.
Televisiouran päättymisestä on kulunut nyt reilu vuosi. Kun katselen kotisohvalla uutisia, tunnen tuttuutta, mutta ikävä siihen maailmaan minulla ei ole. Eikä tule.
Jos alkaisin soitella vinkkejä vanhoille työkavereille, silloin olisi jo jokin pielessä. Sitä pitäisin vaaran merkkinä.”