Ranskalaiset kuulemma loukkaantuvat helposti ja ovat nopeita tuomitsemaan ääntämystäsi, käytöstapojasi, kamalia viinivalintojasi. Siksi tuntuu täysin asianmukaiselta, että yksi ensimmäisistä Richard Linklaterille esitetyistä kysymyksistä Cannesissa kuului: ”Kuinka kehtasit tehdä tämän?!”
Tällä kertaa kyse ei ollut viinistä vaan siitä, että Linklater, äärimmäinen amerikkalainen pössyttelijjä, teki elokuvan ranskaksi ja ranskalaisista. Tarkemmin sanottuna Nouvelle Vague kertoo Ranskan uuden aallon johtajista. C’est un scandale! Itse asiassa kyseessä ei ole minkään tason skandaali. Nouvelle Vaguen ensi-ilta ranskalaisfestivaalilla sai hyvän vastaanoton. Sitä harkittiin jopa maan kandidaatiksi Oscareiden parhaan kansainvälisen elokuvan kategoriaan. Richard Linklater, joka ei puhu sanaakaan ranskaa, vain kohauttaa olkapäitään.
– Rehellisesti sanottuna, kymmenen vuotta sitten, kun ensimmäisen kerran mietin tätä elokuvaa, kuvittelin siihen tekstityksen ja ajattelin: ”He vielä vihaavat sitä, että amerikkalaisohjaaja teki tämän. He eivät ikinä esittäisi sitä Ranskassa.”
– Teimme elokuvan vuodesta 1959, mutta se ei ole Godard-elokuva. Se ei ole hänen elokuvansa, joku muu teki sen. Se ei imitoi Godardia. Mutta halusimme siihen sen ajan tyyliä. Siinä ei ole yhtään otosta, joka ei olisi voinut olla sen ajan elokuvassa, Linklater jatkaa.
– Olihan se hullu idea, mutta elokuvaihmiset ovat hulluja. Lisäksi, minulle ranska on elokuvan kieli. Se oli yksi paletin väreistä. Kielimuuri… en pahemmin ajatellut sitä.
Hänellä oli yksinkertainen tavoite: saada yleisö tuntemaan olevansa hengailemassa uuden aallon väen kanssa vuonna 1959.
– Ei pelkästään Viimeiseen hengenvetoon -tekijöiden vaan koko Cahiers du Cinema -porukan kanssa. Kun sain idean, olimme joukko sitä cinefiilejä Teksasin Austinista. Rakastimme sitä aikakautta, se merkitsi niin paljon minulle ja elokuville, joita tein. Se edusti vapautta ja elokuvan henkilökohtaisuuden ajatusta.
Ääni menneisyydestä
Nouvelle Vaguessa Linklater näyttää, kuinka Jean-Luc Godard (Guillaume Marbeck) tekee Viimeiseen hengenvetoon -elokuvaa. Zoey Deutch on Jean Seberg ja Aubry Dullin Jean-Paul Belmondo.
– Olen tehnyt paljon elokuvia ja aina tuntenut, että jos niitä tekee tarpeeksi pitkään, on ehkä aihetta tehdä yksi elokuvien tekemisestä, Linklater nauraa.
– Viimeiseen hengenvetoon on niin tärkeä. Jos ajattelee Lumièren veljeksiä ja elokuvan historiaa, se tehtiin tarkalleen puolivälissä, 65 vuotta sitten. Oli hauska oppia siitä niin paljon.
Tekemistä auttoi, kun hän ympäröi itsensä ihmisillä, jotka olivat tunteneet kuuluisan ohjaajan. Yksi heistä oli Michèle Halberstadt.
– Tapasin Godardin toisessa elämässä, kun oli Première-lehden toimittaja vuonna 1985, Halberstadt muistelee.
– Hän ei antanut haastatteluja, joten menin lehdistötilaisuuteen. En oikeastaan halunnut kysyä mitään, mutta 20 minuutin ajan kaikki vain hokivat hänelle, kuinka ihmeellinen hän oli. Mitä enemmän he kehuivat häntä, sitä ärtyneempi hänestä tuli. Silloin sanoin: ”Omistit elokuvan John Cassavetesille, mutta en näe yhteyttä sinun ja hänen elokuvien välillä.” Godard vastasi: ”Mistä lähtien Première on ollut kiinnostunut cinemasta?”
Nokittelu jatkui.
– Kysyin: ”Miksi tunsit tarpeelliseksi tehdä tämä elokuva?” Huone hiljeni. Godard sanoi: ”En tiedä, mutta se on erittäin hyvä kysymys.” Minulle naureskeltiin koko loppupäivän ajan. Kuusi kuukautta myöhemmin Godard soitti ja tarjosi minulle roolia King Learista [1987]. ”Tarvitsen jonkun suurisuun”, hän sanoi.
Nouvelle Vaguen käsikirjoitus teki häneen vaikutuksen.
– Se oli uskomaton. Godard ei itse ikinä olisi sanonut sitä, mutta vain amerikkalainen pystyisi käsittelemään tätä aihetta. Godardin elokuvien ja amerikkalaisen cineman välillä on selkeä linkki, ja Richard katsoo uuden aallon elokuvia suurella rakkaudella, ilman tuomitsemista. Tähän olisi pystynyt vain amerikkalainen.
Vanhoina hyvinä aikoina
Kun tekijätiimi puhuu valmiista elokuvasta ja Godardista, tunnelma on kevyt. He eivät puhu myöhemmistä kiistanalaisuuksista tai hänen kaltoinkohtelemistaan naisista. Novelle Vaguessa hän on vielä nuori ja ärsyttävä mutta ei ongelmallinen.
– Vuosi on 1959. Ne olivat hyviä aikoja. Kaikki rakastivat toisiaan ja olivat iloisia, Linklater kommentoi.
– Rakastan Godardia, hänellä oli niin kiinnostavat aivot. On uskomatonta, että hän sai tehdä elokuvia. Mutta hän vieraannutti ihmisiä, miehiä ja naisia. Hänen luonnettaan on määritelty piikikkääksi, mutta tämän elokuvan tekemisessä oli mahtavaa, että tapasin monia ihmisiä, jotka olivat tunteneet hänet. Kuulin tarinan toisen puolen. Kuulin yhä uudelleen, kuinka antelias ja positiivinen hän oli. Minulle jäi hieno tunne hänestä, mutta hänen uransa oli pitkä. Kaikkien kokemus on erilainen ja jokainen elokuva on hieman erilainen.
Myös näyttelijöitä kehotettiin unohtamaan Godardin myöhemmät vuodet.
– Katsoin kaikki Godardit… Viimeiseen hengenvetoon asti. En halunnut nähdä mitä tapahtui sen jälkeen, enkä lukenut sen jälkeisistä tapahtumista, Marbeck sanoo
Hän tietää hyvin, että siihen asti Godard oli tehnyt vain muutamia lyhäreitä. Myös Dullin lopetti taustatyön siihen. Sebergin tähtimanttelin ottanut Zoey Deutch keskittyi Pyhään Johannaan (1957) ja Tervetuloa ikävään (1958).
– Ne olivat Jeanin kaksi elokuvaa ennen tätä, molemmat Otto Premingerin ohjauksia. Hän toimi täysin vastakkaisella tavalla kuin Godard. Ennen Tervetuloa ikävää Jean kävi läpi todellisen elokuvan harjoitusleirin, koska hän traumatisoitui lehdistön kohtelusta Pyhän Johannan jälkeen.
Vastakohdat viehättävät
Tekijät halusivat kuvata uuden aallon elokuvan tekemiseen liittyvää keveyttä ja vapautta – tiettyyn pisteeseen asti.
– Tämä on toinen elokuva, joka on ollut iloni tehdä Rickin kanssa, ja kuulin usein hänelle ja minulle esitetyn kysymyksen: ”Eli kaikki oli improvisoitua, eikö?” Rick kirjoitti kauniin manifestin harjoittelemisesta, joka minun ehdottomasti pitää kehystää toimistoni seinälle, Deutch toteaa.
– Uskon, että Godard ja Rick olisivat voineet olla parhaat kaverit. Tiedän sen. Rickin tapa ohjata on kuitenkin ihan erilainen.
Manifestissä Linklater linjasi näyttelijöille tarkat säännöt.
– Hän kirjoitti: ”Godard oli spontaani, kaikessa oli kyse vapaudesta – onnea vaan sen kanssa. Me teemme aivan päinvastoin”, Deutch nauraa.
– Siinä luki: ”Harjoittelemme paljon ja tutkimme kaikki mahdolliset reitit, jotta kellään ei ole tekosyytä lähteä illalla kotiin ja ajatella: ’Olisi pitänyt kokeilla sitä.’ Paukutamme sanat kroppiimme niin, että ne soljuvat helposti ja vapautuneesti.” Se oli muotoiltu paremmin, koska hän on hieno kirjoittaja ja minä vain näyttelijä. Joka tapauksessa oli aivan selkeää, että emme vetäneet lonkalta.
Matka ajassa
Linklater halusi näyttelijöittensä muistuttavan tosielämän vastineitaan.
– Ja heidän piti olla loistavia näyttelijöitä ja loistavia ihmisiä, ohjaaja toteaa. – Tiedätkö, vieläkin tämä elokuva vie minut sinne. Kun kuvasimme, jo kun harjoittelimme, he istuivat pöydän ympärillä ja näin Truffaut’n ja Suzanne Schiffmanin. Kaikkien vuosien jälkeen, jolloin olin ajatellut tätä elokuvaa, aloin uskoa oikeasti hengailevani näiden tyyppien kanssa.
Hän arvostaa edelleen syvästi tekijöitä, joita oli päättänyt kuvailla.
– Uskon, että varhaiset elokuvani muistuttavat uutta aaltoa. Ei ehkä tyyliltään mutta persoonallisen elokuvan tekemisen hengessä. Että vain mennään ja tehdään. Nyt tuntui kuin olisin pyyhkinyt omaa historiaani. Olin taas kohta kolmekymppinen, tekemässä ensimmäistä elokuvaani.
– Minun piti tavallaan karsia kaikki oppimani. Elokuvallisesti minun piti unohtaa kaikki sen histora vuoden 1959 jälkeen, miltä elokuvat alkoivat näyttää ja miten kameraa käytettiin. Matkustin ajassa henkilökohtaisesti ja elokuvallisesti.
Hänen hahmonsa eivät tiedä, mihin ovat matkalla – samalla tavalla kuin hänkään ei tiennyt kaikki ne vuodet sitten.
– Tehdessäni Slackeria työryhmälläni ei ollut mitään ideaa siitä, mistä siinä oli kyse. Olin ainut, jolla se oli selkeänä päässä. Nuorena on yhtä aikaa itsevarma ja innostunut mahdollisuuksista mutta myös hieman epävarma. Yritin vangita sen saman innon ja epäröinnin.
Hän arvostaa edelleen uuden aallon mottoa elokuvasta rakkauden tekona.
– Ideaalitapauksessa elokuvaa tehdessä puhuu jostain, jota rakastaa. Tässä elokuvassa emme tiedä juurikaan Godardista, tai missä hän asuu, on kyse vain siitä mitä he tekevät kuvauspaikalla. Se on oma taikamaailmansa, ja siltä elokuvan tekeminen tuntuu.
Linklater on varma, etteivät tulevatkaan sukupolvet unohda sitä taikaa.
– Olen toiveikas. On tulossa uusi sukupolvi, joka rakastaa elokuvia. Kutsun heitä Letterbox-sukupolveksi, ja se merkitsee heille paljon. Harrastin elokuvayhteisöjä ja ne ovat tulossa takaisin.
– Olen optimisti. Elokuva on optimismia, sen on pakko olla. Se tuntuu aina olevan hyökkäyksen kohteena. Se on kamppailua, mutta niin on aina ollut. Siinä on jotain ikuista. Meistä on hyvä, kun meille kerrotaan tarinoita. Haluan vierottaa ihmiset ”puhtaudesta”. Katsoin Scorsesen elokuvia mustavalkoisesta tv:stä. Ajatelkaa Quentinia, hänen rakkautensa elokuviin alkoi videovuokraamosta. Cinemaa löytää sieltä mistä löytää. Elokuva on kirkko, mutta palvoa voi missä tahansa.
Teksti Marta Bałaga, Cannes Kuvat Cinema Mondo.