Lotta-Sofia Saahko muodosti korona-aikana pappansa kanssa lauluduon. Kun isoisä sairastui, Lotasta tuli omaishoitaja. Vastuu tuntui raskaalta, kunnes Lotta oppi ottamaan vastaan apua ja alkoi elää myös omaa elämäänsä.
Kirjailija Lotta-Sofia Saahko, 33, vietti lapsuutensa maailmalla ja tunsi itsensä kaikkialla irralliseksi. Nyt hänellä on kaksi kotia: toinen Valkeakoskella ja toinen Lontoossa.
”En olisi nuorempana uskonut, että kotiudun Valkeakoskelle, mutta olen löytänyt täältä mahtavia mahdollisuuksia. Rakastan Suomen luontoa, vuodenaikoja ja kulttuuria.”
Valkeakoskella Lotta asuu rintamamiestalossa, 90-vuotiaan isoisänsä Jorma Saahkon yläkerrassa. Koko kansan tuntemaksi Lotta ja Pappa tulivat kuutisen vuotta sitten, kun parivaljakko päätti somessa esittää lauluja isoisän nuoruusvuosilta.
Kun Jormalla todettiin muistisairaus, Lotasta tuli hänen omaishoitajansa.
”Pian ilmestyvä kirjani Muistamme yhdessä on ikään kuin yhteinen muistelmateoksemme”, Lotta kuvailee.
Lotta on myös kiertänyt puhumassa muun muassa omasta kansainvälisestä lapsuudestaan ja sukupolvien yhteydestä Alankomaita myöten. Syksyllä hän juonsi Unohtumattomat – muistikuoron matka -televisiosarjan, jossa hänen isoisänsä oli mukana kuorolaisena. Ohjelma on ehdolla Kultaisen Venlan saajaksi seurantareality-sarjassa, ja yleisö voi äänestää Lottaa vuoden esiintyjäksi.
”Elämäni kolme painopistettä ovat omaishoitajuus, kirjailijan ja juontajan ura sekä puhekeikat ympäri Suomea.”
Tuotteliaalta Lotalta on tähän mennessä ilmestynyt kymmenen kirjaa: tietokirjoja ja lasten kuvakirjoja. Pian toteutuu suuri unelma, jonka eteen hän on tehnyt paljon töitä.
1. Muutto Kiinaan katkaisi ystävyyssuhteet
”Kun perheeni muutti Kiinaan, mukanani oli yksi matkalaukku. Synnyin Tampereella, mutta asuin kaksivuotiaasta asti Saksassa isäni työn vuoksi. Perheessäni kotimaasta oltiin ylpeitä, pidin siitä koulussa esitelmiä ja toimin pienenä Suomi-lähettiläänä. Puhuimme kotona vain suomea ja kävimme Suomessa mummon ja papan luona joka vuosi. Minulle Suomi oli satumaa, jossa on aina joulu tai juhannus.
Lapsuuteni oli onnellinen. Minulla oli ihania ystäviä ja lauloin kuorossa, harrastin tanssia ja teatteria. Menetin kaiken sen, kun 14-vuotiaana lähdin perheeni mukana Shanghaihin.
Kävin Kiinassa saksalaista koulua ja olin hyvin yksinäinen. Kuusivuotias pikkusiskoni oli paras kaverini, ja leikin välitunneilla hänen kanssaan.
Perheemme oli tarkoitus muuttaa takaisin Saksaan muutaman vuoden päästä, mutta niin ei käynyt. En itsekään etsinyt kavereita, koska uskoin palaavani vanhojen ystävien luo.
Luokkatoverit kiusasivat minua. Olin kiltti tyttö, joka lauloi, tanssi, kirjoitti ja luki viikonloppuisin, kun he bilettivät. Aloin piilottaa luovuuttani ja harrastuksiani. Lakkasin lukemasta toisten nähden enkä käynyt enää kirjastossa. Vähitellen kadotin sen, kuka olin ollut.
Palasimme Kiinasta Valkeakoskelle, kun olin 18-vuotias, sillä Saksan tehdas oli suljettu. Olin hukassa. En tiennyt, mihin maahan kuulun ja mitä kieltä puhuisin.
Äitini oli huolissaan. En kapinoinut koskaan enkä nuorena aikuisena halunnut muuttaa pois kotoa. Niinä vuosina, kun nuori yleensä päästää irti vanhemmistaan, minä tarrauduin heihin.
Lapsuus on kuin teltta, jonka kiinnittävät maahan kolme koukkua: yhteisö, paikka ja perhe. Teininä uskaltaudutaan ulos teltasta, mutta minä menetin kerralla kaksi koukkua, tutun yhteisön ja kotipaikan. Pidin tuulessa heiluvan teltan viimeisestä koukusta – eli perheestäni – täysillä kiinni.
Olen yhä hyvin läheinen äitini kanssa, soittelemme usein ja matkustamme kahdestaan. Äiti on ollut tärkeä tuki myös kirjailijanurallani, hän on oikolukenut kaikki kirjani.
Valkeakoskella kirjoitin ylioppilaaksi myös suomalaisesta koulusta – valkolakki oli minulle tärkeä suomalaisuuden symboli – ja pääsin opiskelemaan Vaasan yliopistoon. Tulin viikonlopuiksi papan luokse Valkeakoskelle, koska perheeni oli taas lähtenyt ulkomaankomennukselle. Tuntui ihanalta, että minulla oli tukikohta täällä.
En koe, että jäin paitsi opiskelijaelämästä. Vaikutan puheliaalta mutta en ole luonnostani seurallinen, joten nautin, että sain viettää viikonloput pappalassa.
Opiskelijana lähdin takaisin Saksaan vaihtoon ja työharjoitteluun radiotoimittajana. Yritin saada entisen elämäni takaisin. Kaverini olivat kuitenkin lähteneet muualle opiskelemaan. Menneisyys oli haavekuva, jota ei enää ollut.”
2. Pandemia vei takaisin juurille
”Valmistuttuani maisteriksi lähdin Lontooseen ja rakastuin kaupunkiin. Löysin parhaan kaverini Oliverin, jolla myös on kansainvälinen tausta. Kävimme tanssitunneilla ja teatterissa ja luimme ja kirjoitimme yhdessä. Enää en tuntenut koti-ikävää.
Minusta tuli taas se ihminen, joka teki joka päivä jotain luovaa. Olin etsinyt itseäni väärästä suunnasta. Luulin että identiteetti liittyi paikkaan, kun se liittyikin siihen, että löysin kadonneen luovuuteni.
Toissa vuonna ymmärsin, etten ollut koskaan hyvästellyt Saksaa tai lapsuudenystäviäni, koska ajattelin yhä palaavani takaisin. Terapeuttini neuvoi, että entisen kodin voi hyvästellä jälkikäteen. Tein muistolaatikon vanhoille tavaroille ja kirjoitin jäähyväiskirjeen tanssiryhmälleni. Se oli raskasta, mutta se auttoi.
Nykyään välitän tätä oppia maahanmuuttajille ja heidän vanhemmilleen, kun vierailen kouluissa. Joensuussa on koulu, johon minut pyydetään puhumaan joka vuosi.
Olisin halunnut jäädä Lontooseen, mutta töitä oli vaikea saada. Palasin Helsinkiin viestintäalan työhön, jossa en viihtynyt. Täytin illat taideharrastuksilla, ja oivalsin lopulta, että haluan luovan työn. Olin onnellinen, kun pääsin teatterikouluun Lontooseen, mutta pandemia muutti suunnitelmani.
Oli pakko palata Suomeen. Perheeni luona Mikkelissä oli liian ahdasta, joten muutin Papan yläkertaan. Sinne olen palannut aina: lapsena Suomen-lomilla ja myöhemmin opiskelijana.
Arvostan Papan rikkumatonta myönteisyyttä. Olin jo tottunut blogin pitäjä, ja nyt keksin, että saatoimme yhdessä tehdä lauluvideoita someen.
Laulujen yhteydessä Jorma kertoi aiempaa avoimemmin menneisyydestään evakkolapsena. Ehkä muistisairaudella on jotain tekemistä sen kanssa. Aloin tutkia karjalaisuutta, ja opin, että monet karjalaisten lapset ja lapsenlapset etsivät paikkaansa maailmassa – koti on aina jossain muualla. Ulkosuomalaisena minulla oli samantyyppisiä kokemuksia. Tajusin, etten ollut kokemusteni kanssa yksin.
Tiesin jo lapsena, että jonain päivänä kirjoittaisin kirjan. Papan ja muiden evakoiden koskettavista tarinoista löysin ensimmäisen aiheeni. Sen jälkeen olen kirjoittanut useita teoksia sekä karjalaisuudesta että matkalaukkulapsuudesta.
Korona-aikana huomasin isoisässäni muistisairauden oireita, ja vuonna 2021 hänellä todettiin sekamuotoinen muistisairaus. Uudessa kirjassani kerron, mitä olemme oppineet Papan muistisairaudesta ja minun omaishoitajuudestani. Miten olen oppinut ottamaan apua vastaan ja elämään omaa elämää ilman, että Pappa jää yksin. Haluan inspiroida muita ja näyttää, että tämä on mahdollista.
Lue myös Kotiliesi.fi: Heidi alkoi huolehtia muistisairaasta äidistään – kertoo itkien, mistä joutui luopumaan ryhtyessään omaishoitajaksi
Poissaollessani meillä käy pari kertaa viikossa Gubbe-hoivapalvelun seuralainen: mahtava parikymppinen Olivia vie Pappaa kävelylle ja kauppaan. Hän tuo ruokaa, leipoo ja laulaa Papan kanssa. Pappa käy myös päivätoiminnassa, ja kaverit vievät häntä kuoroon.
Etähoitaja soittaa Papalle kahdesti päivässä. Minäkin voin soittaa laitteeseen, joka yhdistyy itsestään. Voin näyttää hänelle videopuheluissa Lontoon nähtävyyksiä. Mikkelissä asuva isäni soittaa myös pitkiä puheluita. Papalla on käytössään turvaranneke ja lääkerobotti. Uusi teknologia on mahtavaa.
Nykyään asun taas useita kuukausia vuodesta Lontoossa. Tiedän, että papalla on turvallista olla, mutta silti taistelen huonon omantunnon kanssa, kun jätän hänet yksin. Omaishoitajuus voi olla raskasta, mutta myönteiset hetket ja tunteet voittavat kielteiset enkä vaihtaisi yhteiseloamme mihinkään.
Papalta olen oppinut, ettei koskaan ole myöhäistä toteuttaa unelmia. Pappa halusi laulajaksi kymmenvuotiaana ja aloitti esiintymisen 84-vuotiaana. Hän on nyt esiintynyt televisiossakin monta kertaa. Tuntuu ihanalta, että olen voinut mahdollistaa hänen unelmansa.
Olemme katsoneet monta kertaa televisio-ohjelmaamme muistisairaiden kuorosta. ’Lauloinpa hienosti’, pappa sanoo joka kerta uudelleen. On mahtavaa nähdä ilo ja ylpeys hänen silmissään.”
3. Rohkeus olla oma itsensä palkitaan
”Ystäväni Hayley ja minä istumme usein lauantaisin Lontoon-kotini ruokapöydän ääressä kymmenenkin tuntia kirjoittamassa. Ratkomme yhdessä kirjoittamiseen liittyviä pulmia ja tilaamme ruokaa. Se on ihanaa.
Tapasin ystäväni lontoolaisessa kirjoitusryhmässä. Olen vuosien ajan haaveillut, että voisin julkaista myös englanniksi. Rakastan Lontoon kirjakauppoja ja salainen unelmani on ollut nähdä kirjani siellä. Tiesin, että taitoni riittävät.
Kolmas englanninkielinen käsikirjoitukseni nappasi, ja sain sopimuksen isolle kustantajalle.
Lastenromaanini ilmestyy ensi syksynä. Se kertoo lontoolaisesta Lumista, jolla on suomalaiset juuret. Hän viettää talvilomaansa Lapissa, jossa pelastaa jahdatun suden viemällä sen turvaan kansallispuistoon. Matkan aikana tyttö löytää juurensa ja laumansa. Myös seuraavasta lastenkirjasta on jo sovittu.
Kustantamo oli kiinnostunut juuri siitä, mitä olen perimmiltäni: suomalaisuudesta ja juurettomuudesta, oman paikan etsimisestä. Olen ylpeä, että voin kirjoittaa lapsille, joilla on samanlaisia tunteita kuin minulla on ollut.
Teen kaiken aina täysillä. Minulta ilmestyy alkavana vuonna viisi kirjaa, neljä suomeksi ja yksi englanniksi. Minua ei uuvuta, koska olen nopea kirjoittamaan ja rakastan kirjoittamista. Rauta on kuumaa enkä ala jarrutella.
Olen onnellinen, että taitoni on huomattu molemmissa maissa. Sain juontaa televisio-ohjelman minulle tärkeästä aiheesta, ja saan kirjoittaa kirjoja aikuisille ja lapsille kahdella kielellä.
Toivottavasti voin omien kokemusteni kautta antaa jollekulle vertaistukea. Olen etsinyt paikkaani kauan ja nyt löysin sen. Vihdoin minusta tuntuu, että olen todella vahvasti se Lotta, joka olin lapsena ennen muuttoja maasta toiseen.”
Lotta-Sofia Saahko, 33
Työ: Kirjailija, juontaja, puhuja.
Koti: Valkeakoskella ja Lontoossa.
Perhe: Lapsuudenperhe, isovanhemmat ja poikaystävä.
Ajankohtaista: Muistamme yhdessä -kirja tammikuussa. Myöhemmin keväällä erityisherkkyydestä kertova kuvakirja sekä kirja Lotta ja pappa: Juhannustanssit.
Juttu on julkaistu Annassa 2/2026.
Sinua voi kiinnostaa myös:
-
Jasmin Hamid menetti muistisairaan isänsä – ”Kuoleman hetki oli tavallaan yllätys”
-
Janne Saarinen palasi valkokankaalle vakavan onnettomuuden jälkeen – kuvauksissa muisti yllätti
-
Pelkäätkö muistisairautta? Näin erotat turhan pelon aiheellisesta
