6.8. 19:30
Lue tiivistelmä
Tiivistelmä on tekoälyn tekemä ja ihmisen tarkistama.
Erkka Filanderin runoteos Siemenholvi on massiivinen ja vaikuttava, kirjoittaa kriitikko Maaria Ylikangas.
Siemenholvi käsittelee olemassaoloa, selviytymistä ja tulevaisuutta kriisin keskellä.
Teos vaatii lukijaltaan aikaa ja paneutumista, mutta palkitsee runsaudellaan.
Siemenholvi kutsuu yhteisöä ja näkee kauneuden katastrofin keskellä, Ylikangas kirjoittaa.
Runot
Erkka Filander: Siemenholvi. Poesia. 352 s.
Tieteiskirjailija Ursula K. Le Guin kirjoitti vuonna 1986 kuuluisan esseensä Fiktion kantokassiteoria (suomeksi Niin & näin -lehdessä 2/2021). Essee jättää hyvästit tieteisfiktion sankaritarinoille. Teknisen ylivertaisuuden turvin yhä suurempia joukkoja lahtaava sankari ei ole olennainen toimija kirjallisuuden maailmoissa, vaan todellinen sankari on itse pakkaus. Fiktion kantokassin sisällä sankari ei ole enää pupua tai pottua kummempi.
Runoilija ja Poesiavihkot-julkaisusarjan päätoimittaja Erkka Filanderin (s.1993) neljäs runoteos Siemenholvi on kookas. Nostaahan sitä, mutta mukana se ei kulje.
Nide on 30 cm leveä ja 40 cm korkea. Siemenholvi muistuttaa mittakaavaltaan koodekseja tai inkunaabeleita – eli käsin kopioituja keskiaikaisia kirjoja tai varhaisilla painokoneilla ennen vuotta 1500 painettuja kirjoja. Sellainen on esimerkiksi Nürnbergin kronikka (1493).
Vertauskohta on satunnainen, mutta kuten kronikka pyrkii Siemenholvikin sisältämään olennaisen, ja siinä se kurottaa kohti myöhäiskeskiaikaisten kirjajättien maailmanselitysluonnetta.
Erkka Filanderin Siemenholvi vie Akateemisen kirjakaupan hyllyssä tilaa melkein kahden tavallisen runokokoelman verran. Kuva: Anton Kunnas / HS
Siemenholvi on järkäle, jonka nostaa, mutta mukana sitä ei helposti kuljeta. Kuva: Anton Kunnas / HS
On selvää, että tällaisesta kirjallisuudesta ei voisi haaveillakaan ilman panostusta. Koneen säätiö on rahoittanut teoksen painokuluja, ja teos on painettu Trentossa, Italiassa. Kirjan värit ovat musta, valkea, kullankeltainen ja punainen, kuten alkemian vaiheissa.
Siemenholvin nimi viittaa Huippuvuorille rakennettuun holviin, jonne säilötään kasvien siemeniä. Hanke on massiivisuudessaan ja riskialttiudessaan mieletön mutta kaunis, kuin puhtaasta resilienssin toivosta tehty.
Filanderin teoksessa hautausmaat, kuolemat, vainajien todellisuus on jatkuvasti läsnä, samoin kuin tuuheat puut; myös syyllisyys, uhka, leikki ja kauneus. Liike säilytettyjen ja kadotettujen maailmojen välillä jatkuvaa. Ien on osumaisillaan multaan, teosta lainatakseni.
Siemenholvi hyödyntää sekä sivun että aukeaman tilaa. Samalla se hyödyntää runon mitallisuuden – jalkojen, rytmin – sidoksisuutta. Teksti luottaa lukijan silmään ja rytmitajuun.
”Jos kadottaa rytmin, silloin kadottaa maailman”, kirjoitti runoilija Novalis 1800-luvulla, ja Siemenholvin tapauksessa lause käy lukuohjeesta.
Lukeminen on sekä hankalaa että helppoa. Tekstin asettelu ja rytmi kuljettavat katsetta sivuilla, kunnes se kompastuu ja joutuu etsimään uutta jalansijaa. Syntyy poikkeuksellinen viritys flow’n ja valikoivan keskittymisen välille. Ymmärrystä syntyy ajan kanssa, eikä niinkään välittömässä lukukokemuksessa.
Siemenholvi on kuin vuosisatojen aikana rakennettu katedraali, jonka kattofreskoista on putoillut palasia. Samaan aikaan se on luhistunut läjäksi, jonka sisällä pienet termiitit jo rakentelevat omiaan.
Ei käy kieltäminen, että kirja on hetkittäin ryteikkö. Eräältä erityisen umpeenkasvaneelta aukeamalta luen, että ”helvetissä kaikkea paitsi välttämätöntä on liikaa”. Kuin kirja itse muistuttaisi sekä kuluttajaelämämme tilasta että välttämättömän valitsemisen tarpeellisuudesta.
Aikani holvissa on tätä kirjoittaessani kestänyt pari kolme viikkoa, eikä minulla ole kirjasta kuin väliaikainen käsitys. Kun menen siihen seuraavan kerran, se voikin olla toisenlainen paikka.
Erkka Filander (s.1993) on Turussa asuva runoilija ja Poesiavihkojen päätoimittaja.
Le Guin ehdottaa kirjallisuutta, joka ei nosta tulevaisuutta koskevien tarinoiden sankariksi rationalistista hirmua. Koska Siemenholvi koskee elämisen rakenteita ja rituaaleja, kirjallisiin perinteisiin nojatessaankin se on juuri tulevaisuutta koskevaa kirjallisuutta, kookas versio tästä kantokassista.
Massiiviset, herooista menneisyyttä tai ihmiskyvyin hetkessä pelastettavaa tulevaisuutta rakentavat runomuodot nimittäin hakeutuvat kohti epiikkaa, mutta planeetta Maassa ei ole enää sijaa sellaiselle. Siemenholvi paremminkin pudottelee uumenistaan hautojen päälle itäviä perunoita, ja sitten toivoo parasta.
Siemenholvi tunnustaa Maan vehmauden ja kauneuden, vaikkapa runossa Liikkuvan juhlan pituuspiiri: ”Olen nähnyt, miten syreeni on satuloinut / tuulen ja antanut ilta-auringon ratsastaa”.
Ja hetkeä myöhemmin, jonkinlaisen ehtoollisen jälkeen, lintu putoaa lennosta, ja katastrofi tapahtuu. Aika asettuu sen ympärille: ”on tullut / on tuleva / on tullut”.
Osa Holvi kiroaa rikkaat: ”Sillä he ovat siirtäneet / heille kuuluvan rangaistuksen / suojaamattomille, tuen hylkäämille / ja moninkertaistaneet sen / ja moninkertaistaneet samalla siirrolla / vaurautensa”.
Siemenholvi on olemassaolon, selviytymisen, tulevaisuuden ja menneisyyden näkemisen tila katastrofissa, joka on jo alkanut levitä tunti tunnilta, aikavyöhyke aikavyöhykkeeltä: ”sillä me olemme eläneet väärin / heidän kiihdyttämissään järjestelmissä”.
Osallisuuden ja avuttomuuden ristiriita on tuttu kriisin eläjille: ”eikä minusta ole kestämään kaikkea tätä tahallisuutta”. Siemenholvin vastaus kriisiin ei ole millään muotoa kohtuullinen, vaan kirous, manaus, loitsu, pyhän kutsuminen ja kauneuden näkeminen. Se kutsuu yhteisöä.
Juuri pyhään, rituaaleihin ja maagisiin käytäntöihin tukeutuminen on yksi monikriisin nostattaman ”nöyrän raivon” tuloksista taiteessa. Keväällä julkaistiin myös Saila Susiluodon loitsukirja Rituaali, joka tarjoaa neuvoja muun muassa metsän suojaamiseen. Okkulttisen tai pyhän kuulostelu ei ole naiivia taikauskoa, vaan se puhkoo sitä henkistä umpikujaa, johon utilitarismin ja rationalismin yhdistelmä on Maan ihmiset ajanut.
Siemenholvi koostuu kaikkiaan neljästä ilosanomaksi nimetystä tekstistä, roomalaisin numeroin merkityistä osista I– IV ja muutamista otsikoiduista runoista.
Kirjan avaa ja sulkee sonetti. 1200-luvulla syntynyt, suuren suosion ainakin viitenä seuraavana vuosisatana saavuttanut 14-rivinen runomuoto antaa lukijalle hyvin suunnitellut ovet sisään ja ulos.
”
Filander on tehnyt valtavan työn mittaa hyödyntävän ilmaisun puolesta.
Alussa sonetti kiinnittää lukijan huomion muotoon ja rohkaisee tätä lähtemään kohti ”laulajan ääntä kaukaisempaa rantaa”. Lopussa sonetti palauttaa hauraan turvan: tähän, paikannettavaan holviin sulkeutuu näky niin menneisyydestä kuin tulevaisuudesta.
Siemenholvi on myös lahja suomelle runokielenä. Sotienjälkeinen siirtymä mitallisesta vapaamittaiseen runoon oli Suomessa jyrkkä, ja käytännössä hävitti mitallisen runouden muuna kuin arkaaisena tai kokeilevana poikkeuksena.
1800-luvulla suomen metriikat taas valettiin muista eurooppalaisista kielistä otettuihin muotteihin, omaperäisenä vaalittiin kalevalamittaa muunnelmineen. Nykymuodoista spoken word on sekin lainannut rytminsä muualta.
Filander on tehnyt valtavan työn mittaa hyödyntävän ilmaisun puolesta. Poljennot erottuvat, mutta Siemenholvi on vanhahtava vain hetkittäin, tarkoituksella. Kieli ei ole vaikealukuista tai vaikuta erikoisuudentavoittelulta. On mielettömän harvinaista, että kielemme tulee näin, sanotaanko, nähdyksi.
Kustantaja liitti Siemenholvin ennakkotilauksiin Kristian Blombergin kirjoittaman vihkon Selitysten sijaan. Se valaisee tarkemmin, miksi Siemenholvi on palimpsesti. Sana tarkoittaa kierrätettyä pergamenttia tai papyrusta: vanha teksti raaputettiin pois ja päälle kirjoitettiin uusi. Poistettu on jäänyt näkyviin jopa niin, että sitä voi lukea paljaalla silmällä.
Kirja sisältää runsaasti rytmejä, lainoja tai muunnelmia eri teksteistä, esimerkiksi ortodoksisesta liturgiasta, psalmista 91 tai lukuisista lyyrisistä teksteistä. Ne ovat aavistuksia, kuten säe ”jo saapuu oikea yö” (laulusta Sininen uni ) tai Kaarlo Sarkian haikea huokaus korvan juuressa.
Siemenholvin sivuja voi lukea aukeaman poikki, palstaa alas, toistensa läheisyydessä olevien tekstipätkien kokonaisuuksina ja vielä päällekkäinkin. Blomberg havainnollistaa, että ne kirjaimellisesti painautuvat toisiinsa, ja teksti voi jatkua eri sivuilla ja eri osioissa samoissa kohdissa.
Jopa kolminkertainen sivunumerointi tukee eri osioiden välillä liikkuvaa lukutapaa.
Kirja itse puhkeaa puhumaan lopussa. Näin se asettaa keskipisteeksi minut, joka sitä luen. Se heittää valon minun kulkuni, vapauteni ja sen rajojen päälle.
Siemenholvi pyöräyttää usein sivuilleen ylistyksen, hätkähdyksen ja ihmetyksen interjektion ”oi”. Hämmästys avautuu ja tarttuu.
Tällainen luottamus lukemisen yksilöllistä ja yhteisöllistä työtä kohtaan on poikkeuksellista. Siemenholvi kyllä vaatii lukijaltaan paneutumista ja aikaa, mutta se antaa runsaudestaan takaisin enemmän kuin otti.