Lindan elämä muuttui peruuttamattomasti, kun hänen isoveljensä kuoli aivosyöpään. Sisaruksen menetys on surua, jota ympäristö ei aina osaa nähdä – eikä arki palaa ennalleen, vaikka ulospäin kaikki näyttäisi jatkuvan.
Vielä muutama vuosi sitten Lindan, 44, arki oli tavallista hyvää perusarkea iloineen ja suruineen: työ hoitoalalla, kotona kolme lasta ja puoliso, läheiset välit omaan lapsuudenperheeseen.
Kaikki muuttui, kun Lindan neljä vuotta vanhemmalla veljellä diagnosoitiin aivokasvain.
Linda esiintyy tässä jutussa vain etunimellään veljensä yksityisyyden suojaamiseksi.
Ensin elämään tuli huoli, sitten epäusko
Diagnoosin myötä Lindan elämään astui jatkuva huoli veljen voinnista. Linda tunsi myös surua rakkaan ihmisen sairastumisesta. Silti hän pysyi toiveikkaana. Siinä auttoi isoveljen asenne.
”Veljeni oli luonteeltaan positiivinen ja päättäväinen. Hänellä oli aina katse tulevassa. Hän tai kukaan meistä läheisistä ei heittänyt missään vaiheessa sairastamista pyyhettä kehään.”
Linda auttoi tiedonjanoista veljeään hakemaan informaatiota aivokasvaimesta sekä sen mahdollisista hoitotavoista ja löytämään saman kokeneiden toivoa antavia tarinoita. Linda uskoi ja luotti siihen, että vaikka aivokasvainta ei hoidoilla saataisi kokonaan pois, veljellä olisi vielä useita vuosia elämää edessään.
Toivo sammui vasta, kun veli menehtyi kahden vuoden sairastamisen jälkeen viime heinäkuussa. Hän ehti juuri täyttää 48 vuotta ennen kuolemaansa.
”Kunnon heikkeneminen kävi lopulta nopeasti, ja kuolema tuli yllätyksenä. Ajattelin ihan loppuun asti, että kyllä hän selviää. En meinannut millään käsittää, ettei niin käykään. Hän oli nelikymppinen pienen lapsen isä. Hänen olisi pitänyt elää hyvää elämää vielä ainakin 30 vuotta.”
Linda haluaa kertoa tarinansa nimenomaan sisaren näkökulmasta. Hän kokee, että sisaruksen suru jää menetyksissä usein näkymättömäksi, vaikka monelle sisarussuhde on yksi elämän pisimmistä ja merkityksellisimmistä ihmissuhteista.
”Meidän olisi pitänyt vanheta yhdessä.”
Lindan ja hänen veljensä suhde oli aina lämmin, vaikka välillä sisarukset asuivat jopa eri maissa.
© Hilppa Wuokko
Suru ei näytä siltä kuin odotetaan
Veljen kuoleman jälkeiset kuukaudet Linda kulki kuin sumussa. Hautajaisissakin hänen oli yhä vaikea käsittää, mitä oli tapahtunut.
”Tuon ajan jälkeen todellisuus ja ikävä iskivät todella voimakkaasti vasten kasvoja.”
Tilanteen selkiytymisestä alkoi surun sävyttämä arki, jollaista monen voi olla vaikea käsittää.
”Sureva nähdään usein vain tietyllä tavalla. Pitää olla toimintakyvytön ja näyttää siltä, ettei pääse aamulla ylös vuoteesta. Jos oletkin toimintakykyinen ja näytät ulospäin hyvinvoivalta, mielletään, ettet sure lainkaan tai tarpeeksi.”
Suru on paljon monimuotoisempaa kuin yleisesti ymmärretään.
”Meillä tuntuu olevan yhteiskunnassa vain yksi oikea tapa surra: että itketään. Mutta suruun kuuluu paljon muutakin kuin itkemistä: esimerkiksi unettomuutta ja ahdistusta sekä ihan fyysistäkin kipua.”
Iltaisin Linda nukahtaa nopeasti, mutta herää lähes joka yö. Havahtuminen on raju.
”Se tuntuu siltä, kuin joku löisi minua halolla päähän. Ensimmäinen ajatukseni on aina: minun veljeni.”
Suru tuntuu myös kehossa.
”Toisinaan tunnen surun ihan fyysisenä kipuna rinnassa. Kipu tuntuu siltä, että joku repisi sydäntäni irti. Se on raastavaa, sanoin kuvaamatonta kipua, josta tekisi mieli huutaa.”
Isoveli on Lindan mielessä jatkuvasti
Kuolemasta on kulunut nyt hieman alle puoli vuotta, ja Linda arvioi, että on vain joitakin noin tunnin jaksoja, jolloin veli ei ole aktiivisesti hänen mielessään.
”Suurin osa päivästä kuluu kuitenkin häntä miettiessä. Sairauden aikana mietin ensimmäiseksi aamulla ja viimeiseksi illalla, että minulla on vakavasti sairas veli. Nykyään päiväni ensimmäinen ja viimeinen ajatus on, että veljeni on menehtynyt, onko tämä totta.”
Myös itkua Lindan suruun kuuluu. Ja usein itkun saaminen ulos helpottaa oloa jonkin verran. Siksi Linda saattaa tietoisesti kuunnella musiikkia, joka saa kyyneleet virtaamaan. Jos itku tulee spontaanisti kotona, Lindan lapset saavat nähdä äitinsä surun sellaisena kuin se on.
”En peittele itkuani. Haluan näyttää, että tunteet saavat näkyä.”
Lue myös Kotiliesi.fi: Lapsuudenystävän traaginen kohtalo teki Inkeristä syöpälääkärin – uskomaton ura johti kehittämään toimivia hoitoja
”En halua, että tästä tulee normaalia”
Veljensä menehtymisen jälkeen Linda joutui jäämään joksikin aikaa sairauslomalle. Sittemmin töissä käyminen ja töihin keskittyminen on tuntunut jopa hyvältä surun keskellä.
Linda on käynyt puhumassa ammattilaisen kanssa kokemuksistaan. Lisäksi hän käy sururyhmässä. Hän on kuitenkin todennut, että nämä toimet eivät vie surua pois.
”Ei suruun ole lääkettä. Vertaistuki voi keventää oloa hetkeksi, mutta se ei poista tuskaa. Elämäni sävyt ovat tällä hetkellä tosi tummia.”
Suru tulee aaltoina, joita on vaikea ennustaa.
”Vaikka oloni olisi nyt ok, en tiedä, millainen olo minulla on tunnin päästä.”
Hyvien muistojen äärelle Linda ei ole vielä valmis pysähtymään.
”Kun katson kuvia veljestäni, en hymyile. Tunnen vain valtavaa ikävää ja surua siitä, että en voi enää kokea asioita ja viettää yhteisiä hetkiä hänen kanssaan.”
Kuukausien kuluessa Linda on huomannut jopa pelkäävänsä sitä, että suru laimenee.
”Pelkään, että surustani tulee joskus arkipäiväistä. Että voisin vain todeta keskustelun lomassa ’oli mulla veli, mutta näin vain kävi’. Se ajatus on hirveä.”
Linda ei halua vielä mennä eteenpäin, vaikka tiedostaa, että elämä väistämättä jatkuu.
”Suru on myös kunnioituksen muoto. Se kertoo, että veljeni oli minulle tärkeä ja on edelleen, ihan koko loppuelämäni ajan. Hän oli elämässäni ihan poikkeuksellisen merkityksellinen ihminen.”
Linda (oik.) katsoi pienestä pitäen isoveljeään kunnioittavasti ylöspäin.
© Lindan kotialbumi
Sääli satuttaa enemmän kuin hiljaisuus
Yksi surun sävyttämän arjen vaikeista asioista Lindalle on ollut muiden tapa kohdata suru. On hankalaa, kun oma elämä järkkyy ja ikään kuin pysähtyy, mutta muiden elämä jatkuu.
”Tiedostan hyvin, että niin se menee. Siinä hetkessä se tuntuu vaikealta. En siedä sääliä, sitä olkapäälle taputtelua ja säälivää katsetta. Se ei auta, se ahdistaa.”
Yksinkertainen läsnäolo riittäisi.
”Halaus ja ’olen tosi pahoillani’ on paljon merkityksellisempää kuin yritys maalailla valoisampaa tulevaisuutta tai keksiä jotain lohduttavaa sanottavaa.”
Linda on huomannut, että muutaman kuukauden jälkeen menetyksestä ympäristö alkaa usein odottaa, että suru olisi jo kevyempää.
Nykyään asiantuntijat tietävät, että suru ei etene suoraviivaisesti eikä samalla tavalla kaikilla. Silti Linda on pannut merkille, että useimmat asiaan perehtymättömät kuvittelevat edelleen, että surussa on tietyt vaiheet, jotka käydään läpi tietyssä järjestyksessä.
”Niin kun ei ole yhtä surua, ei ole yhtä kaavaakaan.”
”Lohtua tuo ajatus siitä, että kohtaamme vielä”
Ennen veljensä kuolemaa Linda ei ole uskonut mihinkään yliluonnolliseen. Nyt suhtautuminen on kuitenkin muuttunut.
”Koen, että minun on ollut pakko alkaa uskoa.”
Veljen kuoleman jälkeen Linda ei ole tuntenut tavallista voimakkaampaa kuolemanpelkoa. Lindan kuolemanpelko on jopa vähentynyt hänen yhä jatkuvien pohdintojensa seurauksena.
”Minulle lohtua tuo ajatus siitä, että kohtaamme veljeni kanssa vielä. Pakkohan meidän on. Ei tässä muuten olisi mitään järkeä.”
Sinua voi kiinnostaa myös:
-
Hjallis Harkimo kaipaa keväällä menehtynyttä pikkuveljeään – ”Elin hänen kanssaan lähes 70 vuotta”
-
Anun puoliso menehtyi yllättäen: ”Kun tulin kotiin, yksi asia sai hälytyskelloni soimaan”
