Mari Pudas
Ultra Bra oli juuri sitä, mitä odotettiin, kirjoittaa toimittaja Mari Pudas.
Tänään klo 8:35
Ultra Bran Terhi Kokkonen tarjoili yleisölle, mitä se halusi. Elle Laitila
Stadionkeikat jakavat musiikin ystäviä. Mitä kovempi rock-puritaani, sitä enemmän tulee rutinaa stadionkeikkojen soundimaailmasta, siitä ettei yleisöön saa kontaktia ja ettei tunnelma yllä koskaan klubikeikkojen tasolle.
Varmasti totta. Ultra Bran Olympiastadionin keikalla äänet puuroutuivat, kuten musiikkikriitikoilla on tapana sanoa, muutamaan otteeseen ainakin sivukatsomossa eikä sanoista tahtonut saada selvää, lavalla vaikutti olevan hieman teknisiä ongelmia rytmityksen suhteen, eikä klubikeikkojen intiimiydestä ollut tietoakaan.
Mutta mitä sitten? Ei stadionkeikoilta olekaan tarkoitus hakea sitä täydellistä soundimaailmaa. Stadionkeikat ovat kollektiivinen kokemusta, tunnelmaa, yhdessä jaettuja tunteita ja Ultra Bran kohdalla tietysti myös nostalgiaa.
Moni Iltalehden haastattelema katsoja sanoi ennen keikkaa haluavansa vielä kerran kuulla kuulostavatko ja ennen kaikkea tuntuvatko kappaleet samalta kuin silloin omina nuoruuusvuosina.
Stadionkeikoista pitäviä suorastaan hemmotellaan näin loppukesästä, kun viikko sitten urheilupyhätössä esiintyi Katri Helena, tänä viikonloppuna Ultra Bra konsertoi peräti kahdesti ja reilun kuukauden päästä Robbie Williams tulee näyttämään osaamistaan.
Katri Helena esiintyi siis vain viikko sitten Olympiastadionilla, joten väistämättä Ultra Bran keikkaa tulee verrattua siihen. Tämä on vähän epäreilua Ultra Brata kohtaan, sillä Katri Helenalla oli selkä teema – uran päätöskeikka.
Ultra Bralla tätä teemaa ei ole. Paluuta voi toki pitää yhtenä teemana, mutta yhtye ei kovin pitkään ole ollut poissa, vain seitsemän vuotta.
Ultra Bra oli juuri sellainen kuin odotettiinkin. Elle Laitila
Se esiintyi Olympiastadionilla ja esiintyy lauantaina uudestaan. Ovatko keikat Ultra Bran uran viimeiset? Sitä ei tiedetä, mutta ainakaan tämän jutun kirjoittaja ei lopullisiin hyvästeihin usko.
Ultra Brassa jaksaa aina yllättää se, miten samanlaiselta se kuulostaakaan vuodesta toiseen. Joku voi tulkita tuon negatiiviseksi, mutta ei se sitä ole. Ultra Bra on aina hyvä.
Ultra Bran keikka kesti 2 tuntia ja 10 minuuttia. Yleisölle ei sen kummempia lätisty vaan yhtye puski junan lailla eteenpäin 32 kappaleen verran. Tuona aikana kuultiin hittejä toisensa perään. Tyttöjen välisestä ystävyydestä, Savanni nukahtaa, Minä suojelen sinua kaikelta, Kirjoituksia, Sinä lähdit pois ovat kappaleita, jotka kaikki tietävät vaikka ei Ultra Brata kuuntelisikaan, osa Suomi-musiikin historiaa.
Useampi kappale sai myös täysin uuden sovituksen, kun mukana oli 400-henkinen kuoro. Lapsikuorot voivat joskus olla pikkuoravamaisuudellaan hieman koomisia, mutta nyt kuorolaiset olivat teini-ikäisiä, ei siis aivan pieniä lapsia. Kuoro toimi erinomaisen hyvin erityisesti Hauki-kappaleessa.
Keikan ehdottomaksi helmeksi nousi kappale, joka ei edes ole Ultra Bran oma. Kappale on Annika Eklundin ikivihreä Shanghain valot.
Se koki uuden tulemisen talvella Uuden musiikin kilpailussa, kun Annika Eklund itse sekä Keira, Laura Voutilainen, Linda Lampenius, Eini ja Bess esittivät sen väliaikanumerona.
Kytkös Ultra Brahan on tietenkin se, että Shanghain valot on Kerkko Koskisen kirjoittaman kappale. Ultra Bra esitti sen ensimmäisen kerran Ruisrockissa viime heinäkuussa.
Tämä kappale, jos mikä, sopii täydellisesti esitettäväksi 40 000 katsojan edessä Olympiastadionilla.
Ja Olympiastadionille sopi myös koko Ultra Bra, joka tarjosi yleisölle vielä kerran paluun ihanalle ysärille ja vuosituhannen alkuun. Tätä me tarvitsemme tässä maailmanajassa.
Katsomossa tunnelma oli hillityn iloinen. Elle Laitila