Kirja-arvio|Karissa Ketun esikoisromaani matemaatikko Hypatia Aleksandrialaisesta yhdistää antiikin filosofiaa, luonnontieteitä ja myyttejä.
Lue tiivistelmä
Tiivistelmä on tekoälyn tekemä ja ihmisen tarkistama.
Karissa Ketun esikoisromaani Hypatia Aleksandrialaisesta on kunnianhimoinen teos, kirjoittaa Eleonoora Riihinen.
Romaani yhdistää antiikin filosofiaa, luonnontieteitä ja myyttejä.
Teos vaatii lukijalta keskittymistä ja tietämystä antiikin historiasta.
Romaani on poikkeuksellinen taidonnäyte esikoiskirjailijalta, Riihinen kirjoittaa.
Romaani
Karissa Kettu: H eli Hypatia Aleksandrialaisen matka pimeään. Teos. 474 s.
Romaani ottaa uusia muotoja ja tehtäviä. 2000-luvun suomalaisessa kirjallisuudessa ja etenkin viime vuosina romaania on muodostettu tiedon ja tutkimuksen ympärille.
Luonnontieteiden perustuksille rakennetuista romaaneista näyttävä esimerkki on vaikkapa Iida Turpeisen Elolliset (2023). Myös kirjailija Markus Nummi käytti historialliseen romaaniinsa Käräjät (2024) tuhansia lähteitä. Olli Jalosen Taivaanpallo (2018) liikkuu niin ikään uskon ja tieteen rajoilla 1600-luvulle sijoittuvassa aateromaanissa.
Myös kotimaisessa kirjallisuustieteessä on pantu merkille tiedon lisääntyminen nykykirjallisuudessa. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura (SKS) on julkaissut tänä vuonna aiheesta Romaanin tieto – Kirja ja kirjailija tiedon tuottajina -tiedeteoksen.
Nyt käsillä on Karissa Ketun kunnianhimoinen esikoisromaani kreikkalaisesta matemaatikko-filosofi Hypatia Aleksandrialaisesta (355–415). Teos eläytyy historialliseen henkilöön mutta sisältää myös antiikin filosofiaa, luonnontieteitä, näytelmiä ja myyttejä.
Ketun romaani on biofiktiota, joka hyödyntää laajasti tutkimusta ja muuta taustakirjallisuutta ja kommentoi samalla Hypatian ja muiden naistieteilijöiden asemaa historiankirjoituksessa.
Antiikin Kreikassa myytit selittivät arkipäiväisiä asioita, esimerkiksi vuodenaikojen kierto johtuu Persefonen kaappauksesta Manalaan ja rakkauselämän kiemurat Eroksen metkuista. Myytit ovat mukana Ketun teoksessa alusta asti osana eläväksi taiottua miljöötä.
Hypatian tarina alkaa yksinäisestä lapsuudesta. Kuolleen lapsen synnyttänyt äiti eristäytyy hämärään huoneeseen. Myös isän poistuva selkä on pienelle Hypatialle tutumpi kuin kasvot. Tytön seurana ovat häntä suojelevat nymfit ja ilkeän kätilön moraalitarinat jumalista.
Hypatia on kuitenkin perinyt lyyransoittaja-äidiltään musiikin ja isältään järjen lahjan. Isä opettaa tyttärelleen matematiikkaa ja antaa tämän opiskella filosofiaa Koulussaan.
Nuori Hypatia keskustelee muiden filosofioppilaiden kanssa Platonista ja uusplatonisteista, kuten Ptolemaioksesta ja Plotinoksesta. Mutta jatkuvasti Hypatia joutuu kohtaamaan ruumiinsa ja sukupuolensa, oli kyse sitten alistavista luennoista tai miesten vaeltavista katseista ja käsistä.
”Pidoissa Sokrateen mukaan vain miehet voivat synnyttää sielustaan runoja ja lakeja. Koska nainen ei voi synnyttää kuin ruumiistaan, jonka mies hedelmöittää, nainen ei voi olla lahjakas kuten mies, tämä on tunnettua”, Hypatia tietää.
Yhteiskunnallisen asemansa vuoksi ja musertavien uhrausten myötä Hypatia saa kuin saakin elää elämäänsä filosofina ja matemaatikkona. Hänestä tulee poikkeus, joka vahvistaa säännön, friikki, josta tulee nähtävyys.
Mutta hänen loppunsa on kaikkea muuta kuin onnellinen, minkä historia hyvin tuntee, kuten kaikki historian jännät naiset, jotka revitään kappaleiksi. Metafiktiivinen hahmo, Ekho-niminen nymfi kommentoi alaviitteissä Hypatian roolia feministisenä maskottina ja kulttuurisena hahmona kautta aikojen.
”
Lyyrisyys yhdistettynä runsaaseen tietoon pakottaa lukijan venyttämään keskittymiskykyään.
Ketun käyttämä kieli ammentaa kreikkalaisesta lyriikasta, esimerkiksi Sapfolta. Maalailuissa toistuvat pimeät ja hämärät, tähtitaivaat, kuunaliset ja eetterit. Esikoiskirjailija tavoittaa omalaatuisen nuotin, ja parhaimmillaan se soi luontevan kauniisti.
Mutta lyyrisyys yhdistettynä runsaaseen tietoon pakottaa lukijan venyttämään keskittymiskykyään tekstin äärellä. Teos tuntuu myös olettavan, että lukija on jo syvällä Antiikin historiassa eikä juuri rakenna siltoja tiedon äärelle.
Kaunokirjallisesti romaani myöskään ei saa kohostettua sitä, mitä se haluaa sanoa. Syvällistä teeman käsittelyä on hankala paikantaa. Aiheita tietysti on runsain mitoin ja aineksia vielä enemmän.
Tämä on tietoa sisältävien romaanien haaste: painottaako se taidetta vai tiedon välitystä.
Kirjallisuustieteilijä Markku Lehtimäki kirjoittaa Romaanin tieto -teoksessa, että tietoa sisältävien teosten kritiikeissä korostetaan usein liikaa esteettisiä vaatimuksia ja väheksytään romaanien tiedollisia tavoitteita. Fiktio kun voi esimerkiksi paikata historiankirjoituksen aukkoja.
Romaanin tietoa välittävä ääni Ketun romaanissa jää kuitenkin jopa liiaksi estetiikan jyräämäksi. Toisin sanoen tieto jää paikoin pelkäksi ainekseksi eikä siitä tule osa kerrontaa.
Samalla on sanottava, että Karissa Ketun romaani on poikkeuksellinen taidonnäyte esikoiskirjailijalta.
Romaani myös jatkaa kirjallisuuden viime aikoina suorastaan kuumentunutta suhdetta antiikin Kreikkaan yhdessä Poesia-vihkoissa julkaistun sensaatiomaisen hyvän Lysis-tekstin (anonyymi kirjailija) ja Anne Carsonin Eros, katkeransuloinen -teoksen käännöksen (Tommi Nuopponen ja Aki Salmela) kanssa.