Iltalehden vuosien työ Stasi-arkiston tietojen parissa vei muun muassa Suposta raportoineen agentin jäljille.
- Iltalehti tutki Stasi-arkistoja ja törmäsi siellä kyseenalaisin perustein mustattuihin sivuihin Stasin kansioissa sekä Stasin tiedustelumieheen, joka raportoi suomalaisesta turvallisuuspoliisista ja sen johtajasta salanimellä ”Bergner”.
- Kuka oli tämä salaperäinen tietolähde ”Bergner”, joka kohdisti katseensa suomalaiseen tiedustelupalveluun? Tämä oli kysymys, johon vastaus vaati yli vuoden arkistoihin ja asiakirjoihin pureutuvaa selvitystyötä.
Jo vuosikymmenten ajan on kiertänyt sitkeitä huhuja asiakirjasta, joka olisi saattanut horjuttaa Suomen poliittista eliittiä 1980-luvulla.
Niin kutsutun Tiitisen listan väitetään sisältävän Stasin suomalaisiksi tietolähteiksi rekrytoimien henkilöiden nimiä.
Suojelupoliisi on vuosien varrella useita kertoja sanonut, että se voi harkita Tiitisen listan luovuttamista tutkijoille. Mitään ei ole kuitenkaan ainakaan toistaiseksi tapahtunut.
Tiitisen listan, eräänlaisen kylmän sodan aikainen tabun, väitetään sisältävän suomalaisten nimiä, joiden katsottiin 1980-luvulla olleen tekemisissä Itä-Saksan pelätyn valtiollisen turvallisuusministeriön, Stasin, kanssa.
Kun Berliinin muuri sortui, syntyi myös uusia epäilyksiä. Asiakirjan kerrotaan kulkeutuneen Länsi-Saksan liittovaltion tiedustelupalvelulta (BND) Suomeen salassapitolupauksen saattelemana.
Nimet, yhteystiedot, mahdolliset luokittelut: ainekset poliittiseen maanjäristykseen ovat olleet olemassa siitä lähtien. Eikä vähiten siksi, että listan kerrotaan koskevan 18 suomalaiseksi epäiltyä tietolähdettä.
Suojelupoliisin entinen toimitalo Ratakatu 12 Helsingissä. Antti Nikkanen
Tietopyyntö Stasi-arkistoon
Yli kaksi vuotta sitten Iltalehti esitti tietopyynnön Saksan kansallisarkistoon Bundesarchiviin, johon Stasi-arkisto on nykyään liitetty.
Tarkoituksena oli selvittää, keitä nämä kiistellyt suomalaiset mahdollisesti olivat ja millä perusteilla heidät kirjattiin Stasin kortistoon.
Lista on saanut nimensä suojelupoliisin pitkäaikaiselta päälliköltä Seppo Tiitiseltä (virassa 1978–1990), jolle dokumentti aikanaan päätyi.
Dokumenttia voisi kuvailla melkein kuin Schrödingerin kissaksi. Se on asia, jonka tilaa ei tiedetä ennen kuin se tarkistetaan. Lista saattaa sisältää nimekkäitä suomalaisia, tai sitten ei.
Tässä yhteydessä Iltalehti pyysi saksalaisarkistosta myös asiakirjoja, jotka liittyvät Seppo Tiitiseen itseensä.
Vakoilun musta kirja
Odotus oli pitkä, mutta lopulta Bundesarchivista saapui ensimmäinen nippu tuloksia: otteita Stasin ulkomaantiedustelun, Hauptverwaltung Aufklärungin (HV A) sähköisestä SIRA-tietokannasta. Se oli Stasin tietourkinnan hermokeskus, joka toimi tiedonhakujärjestelmänä.
Jo 1970-luvulla Stasi alkoi digitalisoida arkistojaan. Kyse ei ollut pelkästä byrokratian nykyaikaistamisesta vaan totalitäärisen valvontavaltion teknologisesta hypystä.
1980-luvulla palveluksessa raksutti yli 20 erillistä osatietokantaa, jotka yhdessä muodostivat koneiston, jonka avulla henkilöitä ja operaatioita voitiin seurata aiempaa tehokkaammin.
Tietokoneiden näytöillä vilisi nimiä, peitenimiä, kansioita, koodeja. Jokaiseen rekisterinumeroon kuului raportti, ja jokaiseen raporttiin kuului kohdehenkilö.
Nyt esiin nostettujen dokumenttien ytimessä on osatietokanta numero 14, vastavakoilun oma musta kirja. Siihen kirjattiin muistiin henkilöt ja instituutiot, joita Stasi piti potentiaalisina agentteina, vakoojina tai muutoin vihamielisinä toimijoina.
Salanimi ”Bergner”
Kun hakukone sylkäisi vastaukset ulos vuosikymmenten hämärästä, tarina sai yllättävän käänteen.
Stasin tietokannasta löytyi merkintöjä lähteestä, joka kulki salanimellä ”Bergner”. Tämä varjohahmo raportoi suojelupoliisin toiminnasta ja sen silloisesta johtajasta Seppo Tiitisestä.
Iltalehti pyysi ”Bergnerin” tekemiä raportteja.
Stasi-arkiston vastauksen mukaan dokumentit tuhottiin todennäköisesti kriittisinä hetkinä talvella 1989, ennen kun DDR:n kansalaisaktivistit murtautuivat tiedustelupalvelun päämajaan ja poliittinen järjestys alkoi romahtaa.
Osa aineistosta saattoi myös siirtyä toiselle salaisuuksien keräilijälle, Neuvostoliiton KGB:lle. Moni länteen liittynyt tiedosto koki saman kohtalon.
Stasi-arkiston merkintä raportista, jonka peitenimi Bergner on tehnyt Suposta. Iltalehti ei ole saanut varsinaista tässä mainittua raporttia. Stasi-arkisto
Henkilötietojen mustaus
Tietokannan 14 otteet, jotka Iltalehti sai Stasi-arkistosta, ovat kuin puoliksi palanut käsikirjoitus: merkityksiä vihjailevia katkelmia, kryptisiä lyhenteitä ja tekniseksi jargoniksi naamioitua tekstiä.
Erityisesti silmiinpistävät kohdat, joissa suomalaisiin liittyvät henkilötiedot on peitetty mustalla.
Mustauksia perustellaan Stasi-arkistossa tietosuojalla ja kolmansien osapuolten henkilöllisyyden varjelulla.
Mutta missä kulkee oikeudenmukainen raja? Kuinka paljon menneisyyttä voidaan piilottaa sillä verukkeella, että nykyisyys saattaa loukkaantua?
Kysymys kuuluu, palvelevatko ne todella yksittäisten ihmisten suojaa vai pikemminkin valtaa. Yleisön oikeus tietää ja kansakunnan velvollisuus tuntea oma historiansa ovat puntarissa.
Seppo Tiitinen kuvattuna vuonna 2007. Hän toimi Supon päällikkönä 1978-1990, jonka jälkeen hän siirtyi eduskunnan pääsihteeriksi. PASI LIESIMAA
Kuka oli ”Bergner”?
Kuka siis oli tämä salaperäinen tietolähde ”Bergner”, joka kohdisti katseensa suomalaiseen tiedustelupalveluun?
Tämä oli kysymys, johon vastaus vaati yli vuoden arkistoihin ja asiakirjoihin pureutuvaa selvitystyötä.
Lopulta varjoon saatiin kasvo: peitenimen takaa löytyi mies nimeltä Wolfgang Hoffmann.
Hän oli DDR:n ulkoministeriön virkamies ja Stasin pääosasto A:n, ulkomaantiedustelun, agentti.
Hoffmannin 128-sivuinen henkilökansio piirtää kuvan miehestä, jonka työssä diplomaattinen hymy ja tiedustelun kylmä teknisyys kulkivat käsi kädessä.
Hän palveli Stasin nimissä Suomessa vuosina 1981–1983, mutta operatiivisista toimista ei ole juurikaan suoria merkintöjä.
Se kertoo pikemminkin toimintatavoista kuin hiljaisuudesta: oikeita operaatioita ei koskaan talletettu turvallisuusministeriön henkilökansioihin. Tätä sääntöä noudatettiin kaikkialla maailmassa, missä vakoiluorganisaatiot pitivät kirjaa omistaan.
Kysyimme myös Seppo Tiitiseltä, tunteeko hän Wolfgang Hoffmanin. Tiitinen sanoi, ettei muista miestä.
Hoffmannin alias Bergnerin Stasi-kansion etusivu. Stasi-arkisto
Peitenimi ”Greta”
Hoffmannin elämäntarinaan sisältyy myös pieni mutta merkittävä lisäjuonne: hänen toinen vaimonsa, Erika Hoffmann, toimi Stasin epävirallisena avustajana (IM) peitenimellä ”Greta”.
Kansio kertoo, ettei perillisiä syntynyt kumpaankaan avioliittoon, mutta tämäkin yksityiskohta on kirjattu tarkasti.
Vielä hätkähdyttävämpää on, että Hoffmannista on oma erillinen lääkinnällinen erikoiskansionsa.
Se keskittyy yksinomaan hänen terveydentilaansa, mikä oli Stasin mittapuulla poikkeuksellista. Stasi ei kerännyt tällaisia tietoja kevein perustein. Se viittaa erityisasemaan koneistossa, ehkäpä sellaiseen, jossa jopa agentin terveydentila määritteli hänen käyttöarvonsa.
Yhteys ”Bergnerin” ja Tiitisen listan välillä on yhä kuin puoliin revitty palapeli: osa paloista on kadonnut, osa tahallisesti piilotettu, osa vasta odottaa oikeaa katselukulmaa.
Koodi 5934
Wolfgang Hoffmannin tarina päättyi vuonna 1989, vain 56 vuoden iässä. Hänen lääketieteellisestä erikoiskansiostaan löytyy kuolemaan johtaneesta sairaudesta ainoastaan salaperäinen koodi: ”5934”. Koodin merkitystä ei ole toistaiseksi onnistuttu selvittämään.
Asiakirjoista ei löydy myöskään varmaa kuolinsyytä. Se, mikä jätettiin nimeämättä, herättää tänään enemmän kysymyksiä kuin vastauksia. Koodin ympärille kietoutuva salailu voi viitata esimerkiksi arkaluonteiseen tautiin.
Peter Schädlichin henkilökortti Suomen ulkoministeriön arkistossa. Ulkoministeriön arkisto
Loikkareiden merkitys
Varmaa on ainakin tämä: Tiitisen lista ei syntynyt suomalaisissa arkistokaapeissa vaan Länsi-Saksan tiedustelupalvelun, Bundesnachrichtendienstin (BND), varjoisilla käytävillä.
Stasin romahtaneesta tiedusteluruumiista irrotettu dokumentti luovutettiin Supolle heti Berliinin muurin murtumisen jälkeen.
Jos punainen lanka vedetään loogisesti, kulkee se loikkareihin. Stasin palveluksesta länteen karanneet upseerit toivat mukanaan muistinvaraisia karttoja vaikutuspiireistä ja kontakteista.
Heidän lausunnoistaan ja arkistomateriaaleista on voitu koota se luettelo, joka aiheuttaa edelleen hikoilua suomalaisessa poliittisessa eliitissä.
Kaksi nimeä nousee esiin kuin agenttiromaanin sivuilta: lähetystösihteeri Peter Schädlich (peitenimi “Junker”), joka loikkasi Länsi-Saksaan jo vuonna 1979, sekä residenssivirkailija Ingolf Freyer (salanimellä “Dietrich”), joka ehti länteen muutamia viikkoja ennen muurin kaatumista.
Ingolf Freyerin henkilökortti Suomen ulkoministeriön arkistossa. Ulkoministeriön arkisto
”Hans Pfeiler”
Freyer liikkui Suomessa väärällä henkilöllisyydellä, nimellä Hans Pfeiler. Tällaisen väärän henkilöllisyyden käyttäminen on hyvin harvinaista.
Stasi-arkistoista ei ole löytynyt Freyerin henkilökohtaista MfS-kansiota lainkaan. Hänen tietonsa aktiivisista agenteista saattoivat olla niin arvokkaita, että arkisto pyyhittiin siistiksi ja siirrettiin suoraan BND:n holveihin. Vielä muurin murentuessa tiedolla oli hintansa.
Schädlichin kohdalla tarina on avoimempi. Hänen aineistonsa käsittää muun muassa 132-sivuisen asiakirjakokonaisuuden suomalaisen diplomaatin värväysyrityksestä.
Siitä Iltalehti sai vain otteita, ei kaikkea.
Mitä puuttuvat sivut pitävät sisällään, ja millä perusteella ne rajattiin pois? Tähän palataan tässä artikkelin toisessa osassa, jossa pureudutaan myös siihen, tekeekö Stasi-arkisto yhteistyötä liittotasavallan turvallisuusviranomaisten kanssa.
Yksi asia käy jo nyt selväksi: Tiitisen listan salaisuus ei lepää vain suomalaisessa kassakaapissa. Sen juuret kiertyvät syvälle kylmän sodan tiedusteluverkostoon, paikkaan jossa luottamus oli harvinainen valuutta ja nimi paperissa saattoi määrittää ihmisen tulevaisuuden.